Video Information

Information

  • Member: Fall_Child42
  • Studio: Corndog Vidvids
  • Title: She Is A Cat That Does Not Like Burrs
  • Premiered: 2008-09-18
  • Category:
    • Other
  • Song:
    • Gorbasm Burs
  • Anime:
  • Participation:
    • Anime Weekend Atlanta 14, AWA 14 Pro Contest (2008-09-19)
  • Comments: Two things I need to mention right off the bat, I did not edit this on my own computer so the master Huffy is gone.

    This is why A: the file is not compressed well and B: there are no credits.

    This video was heavily inspired by (read ripped off from) two sources.

    Lasagna Cat
    and
    Jimmy Joe Roche's videos that he made for Dan Deacon's music.

    The song I used was made by a friend of mine who's main band is a noise group called fILT but he has a side project called gorbasm.

    The lyrics were written by His friend Sarah (it was a poem she wrote about her cat in grade 6.)

    The entire song was sung in one breath.

    Here are the lyrics.
    my mom's kind
    she has a great mind
    she real nice
    she's sugar and spice!
    my cat oh she is broose and bold
    she is sometimes diffecult to hold
    she squirms, she squeezzes, she claws
    and breaks the laws
    she has clumsy paws
    but i will let her be whatever she likes,
    she can ride bikes, down any lane, she is a pain
    but i love her and her brissly fur
    but she hates burs!




    JOULUVIERAITA


    E. Nervander


    Ensimmäisen kerran julkaissut
    Kustannusosakeyhtiö Otava 1903.




    Alkulause.


    Monta vuotta sitten julkaisin suomeksi joitakuita kirjasia nimellä:
    "Honkain tarinoita", "Uotilan isäntä" sekä "Katri. Kertomus
    17:vuosisadalta", jotka eivät silloin vielä olleet ilmestyneet ruotsiksi
    ja joista muuan ystäväni puki kaksi ensinmainittua erittäin huolelliseen
    suomenkieliseen asuun.

    Siitä lähtien on monta kirjoitustani ja kaunokirjallista pikkukyhäystäni
    julkaistu yksin ajoin suomeksi ja ruotsiksi, mutta olosuhteiden vuoksi
    ei näin ole käynyt niiden kaikkien.

    Nyt on haluni palanut julkaisemaan tämän pienen kokoelman vaatimattomia
    kertomuksia, joista moni vasta nyt on suomennettu, toisia taas olen
    julkaissut tilapäistä salanimeä käyttäen, ja minua ilahuttaisi, jos
    suomalaisten kotiemme nuoriso niitä kohtaan osottaisi hiukankaan sitä
    suopeutta, mikä varhaisemman polven neitosten ja nuorukaisten puolelta
    tuli nuoruudenaikaisten kyhäysteni osaksi.

    _Tekijä._




    Jouluvieraita


    Jouluaatto oli käsissä. Oli nyt aamupuoli tuota lapsuuden ja kodin
    ihanaa päivää.

    Pienessä kodissa, joka, kappaleen matkaa kirkonkylästä sijaiten, oli
    kahden vanhan, naimattoman sisaren hallussa, puuhaili vanhempi heistä --
    hänen nimensä oli Hedda -- tyynesti ja rauhallisesti hienoksi
    siistityssä keittiössä, jonka porstua erotti kahdesta asuntohuoneesta.
    Hän oli par'aikaa uunista nostamassa kahta paistinlevyä, täynnä
    mantelikiekuja, jotka jo olivat alkaneet vaaleanruskeaan vivahtaa ja
    täyttivät huoneen hyvällä hajulla.

    Ladottuaan leivokset kahdelle isolle posliinivadille jäähtymään, pani
    hän niistä yhden kristallilautaselle, jonka hän otti hyllyltä
    poistuessaan keittiöstä, ja astui sisarten vierashuoneeseen, saliin,
    joka ulottui koko rakennuksen poikki. Salissa oli akkunat niin hyvin
    itään kuin länteen, niin aamu- kuin ilta-aurinkoa päin.

    Huone oli yksinkertainen ja jotenkin tilava. Se herätti tulijassa
    hiljaisten muistojen tunnetta, tunnetta, jonka ainoastaan kauvan ja
    huolella säilytetyt, vanhan, ennenaikaan hyvinvoivan kodin kalleimmat ja
    rakkaimmat perinnöt voivat ympäristöönsä kätkeä. Käyräviivainen
    piironki, jota koristivat pronssiset rokokohelat ja samasta metallista
    valetut leijonanjalat sekä harmaankirjavasta marmorista veistetty laaka;
    pöytäkello, joka muodoltaan oli puunjuurelle rakennetun mehiläispesän
    näköinen; pari kynttiläjalkaa keltaisesta marmorista, jotka olivat
    pienten korinttilaisten pylvästen muotoisiksi muovaellut; muutamat
    vanhasta kullatusta hopeasta valmistetut hajurasiat sekä pari muuta
    pikkukapinetta näyttivät kaikki tahtovan todistaa, että olivat
    omistajattarilleen olleet liian rakkaiksi käyneet voidakseen edes
    hätätilassa siirtyä heidän käsistään. Kullattuihin puitteihin sovitettu
    ja ylinnä muinaisaikuisella otsamaalauksella somistettu, keskikokoinen
    seinäpeili siroine helmikoristeineen, joka peili oli salin seinää
    kaunistamassa molempien itäpuolella olevien akkunoitten välillä, puhui
    sekin samanlaista kieltä. Pieni sohva ja mahonkituolit, jonkunlaiset,
    hyvin mataloilla sivunojilla varustetut taburetit, jotka olivat
    päällystetyt viheriällä, kiiltäväksi kirjaillulla villavaatteella,
    näyttivät nekin sangen muhkeilta, samoin kuin uutimet ja sisähuoneeseen
    vievän oven verho, joka riippui nuorasta pronssirenkaissa, kaikki
    samanlajista kestävää tamastikangasta. Ainoastaan huolellisesti
    puhdistetut kasvit joka akkunan edessä olevilla kukkapöydillä sekä
    häkissään innokkaasti laulavat kanarialinnut haastelivat uusista
    tulokkaista vanhojen sisarten kotiin.

    Kevein ja nopein askelin Hedda meni lautasineen läpi salin
    sisähuoneeseen, jossa hänen kahta vuotta nuorempi sisarensa Roosa jo
    useita vuosia oli vuoteen omana kitunut, voimatta ilman muiden apua
    liikkua mihinkään huoneessa. Heddan kurttuiset kasvot, joita ympäröi
    harmahtavat pörheät hiukset, pistäen esille hänen valkean
    nokkospalttinamyssynsä alta, ilmaisivat hilpeyttä, jota elämä ei vielä
    ollut masentanut.

    Tänään oli Roosa jouluaaton kunniaksi puettaunut vanhaan, mustaan
    silkkihameeseensa ja makasi peiton päällä, luoden huoneeseen astuvaan
    sisareensa lempeän, lakkaamattomassa kärsimyksessäkin hymyilevän
    silmäyksen.

    "Saa nähdä, rakas Roosa, kuinka meidän joululeivoksemme tänä vuonna ovat
    onnistuneet", virkkoi Hedda, laskiessaan lautasen pienelle pöydälle
    sisaren vuoteen viereen. "Ah, miten herkulliselta se näyttääkin ja
    kuinka hyvälle se tuoksahtaa", lausui Roosa hilpeästi. "Panit kaiketi
    taikinaan riittävästi sokeria ja manteleita, jotta lapset tuntevat ne
    vanhojen tätien leivoksiksi?"

    "Siitä saat olla varma", vastasi Hedda nauraen. "Olen ehkä liiaksikin
    tavaraa haaskannut. Panin taikinaan ainakin kolme ruokalusikallista
    enemmän kuin tavallisesti tuota parempaa voita ja valvoin leivosten
    paistumista niin tarkkaan, että toivon parasta".

    "Nehän ovat erinomaisia -- kiitos hyvä Hedda! Kun sitä elää niin
    niukoissa oloissa kuin me, niin tuntuu ilahduttavalta, jos voi
    ystävilleen tarjota jotakin oikein maukasta. Eikö sinun tullut kylmä
    vetoisessa keittiössä?"

    "No niin, tänä aamuna siellä oli jokseenkin koleata. Ajattelehan, vesi
    oli sankoon jäätynyt. Kai meidän täytyy siirtää munalaatikko salin
    nurkkakaappiin, kunnes pakkanen vähän lauhtuu. Mutta keittiö on
    miellyttävän lämmin, sen jälkeen kun siinä leivottiin."

    "Kunhan vaan siellä ei häkää liene?"

    "Eipä toki, pikku Roosaseni. Ehkä sinulle edeltäpuoliskahvi maistuisi,
    koska meillä nyt on juhlapyhä edessä?"

    "Kiitos, rakas Hedda. Minulle tekisi kuppi kahvia hyvää ja eiköhän
    sinullekin kaiken tämän joulupuuhan jälkeen. Ja olkoon meille nyt näin
    joulun sattuessa se ylellisyys sallittu."

    "Olkoon vaan. Sinun pitäisi nähdä kahvipussi; se on niin täyteläinen ja
    pullistunut, ihan kuin olisi jonkun kauppaneuvoksen ruokasäiliöstä. Ei
    tule viipymään kauvan, ennenkuin kahvi on valmis", lisäsi hän päätään
    nyökäyttäen ja lähti taasen keittiöön, missä kahvipannu pian iloisesti
    porisi tulella.

    Hiljaa tikutti seinäkello Roosa sisaren huoneessa, missä oli
    miellyttävän lämmin ja lumivalkoisista uutimista ja sänkyjen
    kirjo-ompeluisista patjasista alkaen äsken valkaistuun uuniin ja
    siisteihin seinäverhoihin saakka, joiden vaaleanharmajaan pohjaan oli
    painettu vaaleanpunaisia kukanoksia, niin puhdasta, niin siistiä kaikki.

    Roosa sulki ja avasi taasen silmänsä, vilkaisi isän, äidin ja veljen
    muotokuviin, jotka olivat öljyyn maalatut. Nämät henkilöt olivat aikoja
    sitten kuolleet. Hän kuunteli, mitenkä porstuanovi avattiin ja
    suljettiin, sekä ihmetteli, kuka oli tullut. Sitten hän lausui moniaita
    hyväilysanoja kanarilinnuille, jotka tänään olivat mitä hilpeimmällä
    tuulella ja lauloivat täyttä kurkkua.

    Ennen pitkää aukesi taasen salin ovi. Hedda palasi siskonsa luo ja hänen
    edellään käveli nuori tyttö, kantaen kahvitarjointa.

    "Näetkö, Roosa", sanoi hän, "pikku Emma on tullut toivottamaan meille
    hauskaa juhlaa, vaikka hän eilen jo sai luvan olla poissa joulupäivinä.
    Ja ompa hän ollut minulle oikein hyväksi avuksi keittiössä."

    "Hyvää päivää, hyvää päivää, kiltti Emma! Sinäpä olit oikein
    ystävällinen. Jospa nyt teille kaikille tulisi iloinen juhla", virkkoi
    Roosa hyvin tyytyväisenä heidän nuoren auttajansa kohteliaisuuteen.

    "Ja niinpä on Emma", jatkoi Hedda, tytön ansioita luetellen, "tuonut
    meille kelkan täyden tuoreita kuusen havuja, niin että voimme pitää koko
    pitkän juhlan porstuata hienona."

    "Mutta sinähän olet oikein kiltti", sanoi Roosa ystävällisesti,
    pehmeällä kädellään keveästi taputtaen nuoren, kukoistavan tytön sormia,
    jotka olivat pakkasesta käyneet punaisiksi. "Nyt täytyy sinun, Hedda,
    tarjota Emmalle kuppi lämmintä kahvia leivän kanssa ja, kuulehan vielä,
    mantelikieku myöskin. Sinun pitää juoda kaksi kuppia, niin että
    lämpenet; tänään on ulkona kylmä. Ja onnellista juhlaa, kiltti lapseni,
    vie terveisiä kotia! Onnellista juhlaa!"

    Hedda saattoi Emman sairaan huoneesta, ja, ystävällisesti päätänsä
    nyökäyttäen, kiitti Roosa nuorta tyttöä, kun näki tämän poistuessaan
    pistävän muutamia hentoja kuusenoksia linnuille häkin ristikosta.

    "Kuinka ystävällisiä kaikki sentään ovat meille vanhoille", ajatteli
    Roosa taasen yksin jäätyään.

    * * * * *

    Päivä kului kulumistaan. Molemmat siskot söivät pientä, vaatimatonta
    puolista kilvan kanarilintujen kanssa, ja sitten alkoi Hedda laittautua
    illempana lähteäkseen heidän läheisimpien sukulaistensa luokse
    pappilaan. Hänen piti siellä viettää pari tuntia jouluaatosta. Semmoinen
    oli Roosan ehdoton tahto.

    "Näetkös, hyvä Roosa", sanoi Hedda, sitoessaan päähänsä parhaimman
    valkoisen myssynsä, "tiedät kyllä, että minä en halua jättää sinua,
    mutta en tahdo menetellä vastoin mieltäsi, koska itse lupasit serkulle,
    että minä tulisin. Ja niin he saattaisivat luulla, että sinä olisit
    hyvin huonona, joll'en tulisi tänä iltana heille, ja sitähän he eivät
    saa ajatella, koska päivä päivältä tulet mielestäni yhä reippaammaksi.
    Saa nähdä, emmekö me molemmat ensi vuonna yhdessä vietä jouluaattoa
    pappilassa. Siitäpä vasta oikea ilopäivä koituisi."

    "Niin, saa nähdä", sanoi Roosa hymähtäen.

    Alkoi jo hämärtää.

    Roosa kysyi paljoko kello oli ja virkkoi sitten: "Onko sinulla nyt
    kaikki valmiina, jos pappilan nuori väki tänäkin vuonna tulisi
    tervehtimään minua jouluaattona?"

    "Niinpä niinkin", vastasi Hedda ja alkoi sytyttää kynttilöitä molemmissa
    huoneissa. "Isoisän kauniit pontalviinilasit ovat esillä salissa ja
    näyttävät muhkeilta kristallikarahvin rinnalla, jossa tuo punainen
    kirsikkamarjaviini niin koreasti helmeilee. Ja mantelikie'ut, uskallan
    toivoa, tulevat kiihdyttämään ruokahalua. Luulen niiden tänä vuonna
    onnistuneen yhtä hyvin kuin Margret tädin täällä ollessa viisi vuotta
    sitten, jolloin saimme osaksemme paljon kiitosta leivoksistamme."

    Samassa sairaan herkkä korva kuuli ääniä, jotka lähestyivät taloa. Hedda
    riensi asettelemaan patjoja siskon ympärille, niin että hän saattaisi
    olla puoleksi istuallaan vuoteessa ja ottaa nuoria vieraita vastaan,
    joiden kuultiin nyt tulevan portaita ylös.

    "Tiedätkö, Hedda hyvä", virkkoi sillä välin Roosa, "meillä on täällä
    pienessä ystävällisessä nurkassamme sentään oikein hyvä ja hauska
    ollaksemme", ja hän puristi heikosti siskon uskollista kättä.

    "Jumalalle kiitos kaikesta", lausui Hedda, luoden sairaaseen äidillisen
    silmäyksen, "kesästä, ja keväästä, syksystä ja joulusta".

    Hellävaroen hän vielä laittoi sisaren hienon myssyn kuntoon, veti oman
    kaulavaippansa ylemmäksi hartioilleen ja meni hilpeänä ja iloisena kuin
    ainakin vastaanottamaan nuoria vieraita, jotka tällä välin vanhan tavan
    mukaan olivat keittiössä heittäneet yltään päällysvaatteensa.

    Nuorisojoukko, joka seuraavassa tuokiossa täytti vanhojen siskojen
    huoneen, muistutti, näin täällä ollessaan, pientä kimppua tuoreita
    kukkia: kahdeksantoistavuotias Tyyra, joka tänään tavallista enemmän
    ilosta hehkui, kuusitoistavuotias, kaino Jenny sekä näiden nuoret
    sisaret, rakastettava, hempeä Anni ja meluava Eeva. Muistettava on
    myöskin reipas, jo kahdentoista vuoden ikäisenä miehekäs Matti, joka
    tätien edessä tarmokkaasti kumarsi ja siinä onnistui vetämään näiden
    huomiota uusiin, ihan kummallisen äänekkäihin saappaihinsa, joiden
    kirjavia, sangen komeita raksia hän ei katsonut varsin sopivaksi
    näyttää muille kuin pappilan renkituvan pojille.

    Nuoret kokoontuivat reippaan, ystävällisen Hedda tädin ympärille kuten
    kananpoikaset emonsa turviin. Hänellä oli heidän jokaisen varalle
    leikillinen sana taikka pieni hyväily, viedessään heidät siskon luo,
    joka silminnähtävästi ihastui, nähdessään näitä nuoria ja sitä kainoa
    intoa, jolla kukin kiiruhti antamaan joululahjansa, pieniä salaperäisiä
    kääröjä, joihin uskomattoman paljon lakkapahkurolta oli painettu. Hedda
    täti saisi pappilassa joululahjansa, mutta nuoret tahtoivat kaikin
    mokomin olla itse näkemässä kun Roosa täti avasi hänelle kuuluvat
    kääröt, sillä se tuotti heille verratonta huvia.

    Kiitokset olivat tietysti yhtä sydämmelliset kuin antajain tarkoitukset,
    ja nyt seurasi tuo joka vuosi uudistuva kysymys: "Rakas Hedda, mitä
    meillä nyt on herttaisille vieraillemme tarjottavaa?" jolloin näiden
    mieliin aina johtui -- eikä siitä ollut kovinkaan pitkä aika kuin
    vanhemmat näistä vielä olivat lapsia -- mitä herkullisimmat
    mantelikie'ut, jommoisia ainoastaan tädit osasivat leipoa, sekä pienet,
    kummallisen näköiset lasit, jotka näyttivät ikäänkuin sadoista
    läpikuultavista jääpalasista kokoon pannuilta ja joissa makea
    kirsikkamarjaviini, punaisena loistaen, ikäänkuin tulta iski.

    "On kuin onkin" -- olihan "meillä" tänäkin vuonna yhtä ja toista
    rakkaille lapsille tarjottavaa, ja kana poistui poikasineen saliin,
    jossa sitä pakistiin ja naurettiin ja syödä mukellettiin. Katkonaisia
    lauseita niinkuin: "juuri tänä aamuna leivotut" -- "ota lisää hyvä
    Tyyra" -- "kah, Matissa on miestä nujertamaan vähintäin neljä kiekua"
    ynnä muuta ystävällistä pikkupakinaa kuului sairaan sisaren huoneeseen,
    jossa hän hetkiseksi pani levähtämään kootakseen voimia
    jäähyväishetkellä vielä kerran näkemään nuoria ympärillään. Tällä välin
    ilahtuneet katseet ja valkoiset hampaat ylistelivät kaunopuheliaalla
    tavalla tätien oivallisia leivoksia kerrassaan maailman parhaimmiksi.
    Hedda täti oli nurkkakaapista ottanut täysinäisen pussillisen kiekuja,
    jotka Anni tänä vuonna veisi kotia isän ja äidin "maisteltaviksi". Mutta
    kohta oli käsissä hetki, jolloin heidän kaikkien täytyy rientää kotia
    pappilaan, seurassaan Hedda täti, joka pikaisella lempeällä katseella
    tarkasti, ettei sisarelta mitään puuttuisi, sillä aikaa kun hän itse
    kerran taas viivähtäisi kotvasen ulkona.

    Nyt alkoivat jäähyväiset ja niihin liittyvät terveiset ja kiitoslauseet
    -- lasten täytyy välttämättömästi ottaa mukaansa matkalle pari
    mantelikiekua evääksi, ja rattoisa telme sekä runsas valo huoneissa
    houkutteli kanarilinnut yhtymään jouluriemuun, kun se, hyökyaaltojen
    tapaisesti kuohahtaen, täytti siskojen hiljaisen asunnon. Tyyra vaan oli
    käynyt hiukan vakavammaksi entistään ja piti kauvan Roosa tätiä kädestä
    vanhuksen nyt heittäessä hyvästiä erikoiselle lemmikilleen pappilan
    lasten joukossa.

    Kun nuoret olivat poistuneet huoneista ja keittiössä alkaneet pukea
    yllensä päällysvaatteitaan, sammutti Hedda kynttilät, jättäen vaan yhden
    kummassakin huoneessa palamaan, sekä toimi tarpeelliset varokeinot
    tulenvaaran välttämiseksi. Hän asetti patjat sangen huolellisesti
    siskonsa ympärille ja varusti hänen pöytänsä kaikella, mitä hän
    mahdollisesti tarvitsisi kahtena seuraavana tuntina sekä suuteli häntä
    hyvästiksi otsalle, aivan kuin pitkä matka olisi ollut edessä.

    Roosa jäi yksin. Hän kuuli, mitenkä iloinen temmellys keittiössä vuoroin
    kiihtyi ja vuoroin asettui. Hetkiseksi syntyi hiljaisuus, kaksi ihmistä
    puheli hiljaisella äänellä keskenään. Sitten kuului Hedda käskevällä
    mutta samalla iloisella äänellä sanovan: "Kas niin, tulkaa lapseni! Minä
    olen Tyyralle sen luvannut. Sitten saamme tietää kaikki."

    Heti sen jälkeen porstuan ovi suljettiin, lasten hiljaa keskenään
    kuiskaillessa, ja pian saattoi taas kuulla iloisia nuoria ääniä seuran
    poistuessa pihalta.

    Ääneti ja vanha sydän täynnä iloa katseli Roosa rakasten lasten pieniä
    joululahjoja ja ummisti juuri silmänsä, kun salin ovi hiljaa aukesi ja
    Tyyran tuttu ääni, kärsimättömyydestä hiukan vapisten, kuului virkkavan:
    "Elä säikähdä, hyvä Roosa täti, tämä on Tyyra", jonka jälkeen nuori
    tyttö, valkea karvalakki päässään, riensi vanhuksen luo, istahti sängyn
    laidalle ja sulki Roosan käden omiinsa. Painaen punastuneet poskensa
    niitä vastaan hän lausui: "Minulla oli sinulle vielä, rakas tätiseni,
    pieni joululahja, ja toivoisin, että sinä siitä pitäisit oikein paljon."

    "Rakkain, kiltti Tyyrani, itse olet paras joululahjani", kuiskasi vanhus
    lempeästi luoden samassa tyttöön hellästi kysyväisen silmäyksen.

    "Entäs tämä sitten", lausui Tyyra aivan hiljaa ja asetti pöydälle
    vuoteen ääreen puitteilla varustetun valokuvan, "tämä on minun oma rakas
    sulhoni!"

    "Lemmikkini!" huudahti Roosa melkein nuoruuden ilolla ja kohousi
    patjoiltaan istumaan. "Tyyra, lapseni! Jumala siunatkoon teitä molempia!
    Miten kunnon mieheltä hän näyttääkään!"

    "Niin, eikö totta, pikku, kiltti tätini. Mauno on paras poika
    maailmassa", ja niin hän kertoi ihan hiljaa, aivan kuin peläten, että
    koko maailma kuuntelisi hänen puhettaan, mikä hänen sulhonsa nimi oli,
    ja mitenkä he, Tyyran oleskellessa viime syksynä Helsingissä, olivat
    toisiinsa tutustuneet ja menneet kihloihin, mitä hän oli ja miksi hän
    aikoi, ja ett'ei kukaan paitsi isä ja äiti asiasta tiennyt, ei
    sisaruksetkaan. Mutta tänä iltana, tunnin kuluessa, Mauno saapuisi
    pappilaan junalla, ja silloin kaikki saisivat sen tietää, mutta Roosa
    tätihän ei saisi olla viimeinen, ja siksi oli Tyyra niin asettanut,
    että hän silmänräpäykseksi oli jäänyt muista jälelle.

    Roosa katsahti äidillisen hellästi nuoreen tyttöön, joka heikosti
    valaistussa huoneessa onnesta säihkyvin silmin istui. Tuon tuostakin
    teki vanhus joitakin pieniä kysymyksiä, jotka nekin ikäänkuin lisäsivät
    Tyyran onnellisuuden mittaa, ja sitten hän kauvan katseli nuoren miehen
    kuvaa, hyväellessään Tyyran kättä. Vihdoin hän lausui enemmän itsekseen
    kuin nuorelle morsiamelle: "Mauno, niin, Mauno on hänen nimensä.
    Tahdotko, Tyyra, rakas lapseni, avata lapepiironkini ja tuoda minulle
    sieltä tuon pienen keskimäisen laatikon!"

    "Varsin mielelläni, täti kulta!" vastasi Tyyra, ja pian olikin pieni
    laatikko vanhuksen käsissä. Sen pohjalla huomattiin muutamia
    kellastuneita kirjeitä, joiden päälle pienehköjä koteloita ja rasioita
    oli ladottu.

    Roosan kalpeat kasvot punehtuivat hiukan, hänen ottaessaan
    hermostuneesti vapisevalla kädellä kotelon ja avatessaan sen, jolloin
    hienosti maalattu nuoren miehen pienoismuotokuva tuli näkyviin.

    "Katsohan, oma lemmikkini, tässä näet sen, joka on ollut minun
    Maunoseni."

    "Täti kulta", oli kaikki, mitä Tyyra saattoi sanoa, hänen äänensä mitä
    suloisimmasti sointuessa. Hän katseli ryhdikkään nuorukaisen muotokuvaa,
    nuorukaisen, joka siinä kuoppa poskessaan ja lakki vallattomasti
    niskaan työnnettynä, rohkein silmin katseli maailmaa.

    "Mauno oli köyhä, minä olin silloin rikas, hyvinkin rikas", jatkoi
    Roosa. "Minun isäni ajoi hänet pois, ja meidän lyhyt unelmamme onnesta
    oli teille tietämättömille hävinnyt. Me pidimme kuitenkin niin
    sydämellisesti toisistamme, Tyyraseni. Siitä on nyt piankin 35 vuotta
    kulunut. Minä surin katkerasti, ja terveyteni murtui vähitellen. Hänkin
    sortui -- sortui tavallaan ja kuoli nuorena nuoren tytön ikisuruksi ja
    lakkaamattomaksi kaipaukseksi; tämä tyttökin verkalleen lakastui ja
    kuihtui. -- Näetkös, pienoiseni, tuossa toisessa kotelossa huomaat kaksi
    sormusta. Anna minulle ne. Tuo, jossa sinikivi on, oli hänen ensimäinen
    joululahjansa minulle; toisen sormuksen hän antoi minulle erotessamme.
    Minä pidin niitä, kunnes käteni niin kuihtui ja laihtui, ett'eivät
    sormukset pysyneet sormessa. Sinä olet ainoa sivullinen, joka tunnet
    näiden sormusten muistot, eläkä koskaan, elä edes minunkaan kanssani
    enää tästä puhu; mutta et tahtone kieltäytyä kantamasta tuota sinistä
    sormusta, rakas lapsi? Oli uskollinen poika, joka antoi sen tytölle,
    joka ei koskaan, ei edes nytkään, voi häntä unhottaa, kun hän, vanhana
    ja tuskien runtelemana, on tehnyt maallisesta olostaan tilinpäätöksensä.
    Käyköön sinulle velvollisuus keveäksi tai raskaaksi, katso tuota
    kirkasta, sinistä kiveä, ja se on sanova pikku Tyyralle: Usko rauhan
    antaa. Ja menehän nyt kotia, siellä varrotaan jo pikku morsianta! Sano
    terveisiä Maunollesi vanhalta tädiltä, joka rukoilee Jumalaa teidän
    onneksenne. Lykkää laatikko jälleen sijoilleen" sanoi hän, pitäen itse
    muotokuvan nuoruutensa lemmikistä.

    Tyyran palatessa lapepiirongin luota virkkoi vanhus: "Kuinka hauskan
    joulun toitkaan minulle, minun oma pikku Tyyraseni. Hyvästi!"

    Paljosta puhelemisesta väsyneenä hän kallisti päänsä takaisin patjalle
    ja sulki silmänsä. Tyyra suuteli hänen kättänsä ja hiljaa, onnellinen
    sydän täynnä huhtikuun hattaroita, hän poistui huoneesta, sulki
    porstuanoven ja otti avaimen Hedda tädille. Nuoruuden kevein askelin hän
    asteli kohti kotiaan, kohti rakkautta ja kohti tulevaisuutta, jonka
    taivas jouluaattona säteili kirkkaana ja sinisenä kuin sinikivi
    uskollisuuden sormuksessa hänen sormessaan.

    * * * * *

    Kun Hedda kahdeksan tienoissa palasi ilosta loistavasta pappilasta,
    paloivat kynttilät, jotka hän kotona ennen lähtöään oli sytyttänyt, yhtä
    levollisesti kuin hänen lähtiessään.

    Hiljaa hän astui saliin ja meni sisähuoneeseen. Roosa lepäsi siinä
    tyynenä ja rauhallisena vuoteellaan. Jonkunlainen levoton tunne valtasi
    Heddan, ja hän lähestyi siskoansa, joka nyt, lempeästi hymyillen, avasi
    silmänsä.

    "Terve tuloa taas!" lausui Roosa ja ojensi kätensä sisarelleen, joka
    istui sängyn laidalle.

    "Ja sydämmellisimmät terveiset joulukuuselta pappilassa, jossa ilo tänä
    iltana on ollut ylimmillään. Voitko arvata -- mutta -- mutta mitä kummia
    -- tässähän on Mauno itse pöydälläsi! Vai niin, sepä sitten olikin pikku
    Tyyran salaisuus."

    "Niin, Mauno on ollut täällä koko illan, Tyyran Mauno ja hän", sanoi
    Roosa, avaten kätensä, jossa hän oli pitänyt entisen ystävänsä
    pienoismuotokuvaa. "Minä nukahdin niin sikeästi ja tunnen itseni niin
    voimistuneeksi levollisen unen harvinaisesta lahjasta. Minä näin
    unissani jälleen vainajani, hän oli edessäni nuorena ja reippaana kuten
    muinoin ja katsoi minuun niin armaasti kuin silloin ja lausui: Nyt olen
    tekevä sydämesi terveeksi, niin terveeksi. -- Ah, rakas Hedda! Meillä on
    ollut pienessä kodissamme rauhaisa, ihana jouluaatto."

    "Jumalalle kiitos kaikesta, oma rakkahin Roosani", sanoi vanhempi sisar.
    "Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Kenties Hän suo sinulle jälleen
    terveyden kalliin lahjan."

    "Kenties", sanoi Roosa, ja hänen kiitollisissa katseissaan kuvastui
    puoleksi surunvoittoinen, puoleksi kirkastettu ilme. "Jumala on hyvä.
    Hän meille uskon, Hän meille rauhan antaa."

    Tyynenä ja rauhaisana sulki yö helmaansa vanhojen siskojen yksinäisen
    majan, jouluyö tuikkivine, kirkkaine tähtineen, joka tuudittaa väsyneen
    ikuiseen lepoon.




    Mies ja vaimo


    Jouluilta oli kohta käsissä, aikainen hämärä oli jo tullut. Suomen
    pääkaupungin suurimmilla kaduilla oli pitkin päivää vallinnut vilkas
    liike, eikä vieläkään sanottavaa aukkoa näkynyt jouluostoksillaan
    vyöryvässä ihmisvirrassa.

    Siinä, jotenkin syrjäisessä kaupungin osassa, johon vähäinen
    kertomuksemme vie lukijan, ei liike tosin ollut niin vilkasta, mutta
    kumminkin näki kaduilla liikkuvista, että heillä oli vielä paljon
    toimitettavaa, ennenkuin voivat sanoa olevansa valmiit vastaanottamaan
    iloista jouluaattoa.

    Ylhäällä vaatimattoman kivitalon kolmannessa kerroksessa oli lamppu
    muutamassa kadun puoleisessa huoneessa jo sytytetty. Akkunaverho oli
    vielä ylhäällä ja me näemme kalpean ja riutuneen, mutta vielä nuoren
    naisen kumartuneen viehättävän ja hienon, valkoisesta silkistä tehdyn
    peleriinin ylitse, jota hän reunusti joutsenen untuvilla.

    Huoneessa oli kaikki hiljaa. Seinäkellon yksitoikkoinen tikuttaminen ja
    silkkikankaan kuhina teki äänettömyyden vieläkin syvemmäksi ja
    painostavammaksi. Mutta nuori ompelijatar ei sitä näkynyt huomaavan,
    kiireessään ei hän tarkannut sitä sekavaa melua ja astumista, jota
    kuului viereisestä huoneesta, pienestä salista vaatimattomassa
    huoneistossa, jossa nuori vastanainut koulunopettaja vaimoineen asui.
    Jos hän tarkkaavammin olisi kuunnellut melua, olisi hän älynnyt, että
    siellä parhaallaan siirretään huonekaluja ja että sinne kannettiin
    jotakin raskasta esinettä.

    Mutta, kuten sanoimme, ompelevan naisen koko huomio oli kiintynyt
    työhön, jonka hän keskeytti vaan muutamaksi sekunniksi heittääkseen
    rauhattoman katseen seinäkelloon, jonka viisarit herkeämättä siirtyivät
    eteenpäin.

    Huonetta lähemmin tarkastaessa näkee helposti, ettei nuori nainen asu
    siinä yksin. Pöydällä uunin vieressä on piippu tupakkakartuusin
    rinnalla, kenkäpari pilkistää esiin vaatekaapin takaa ja naulassa oven
    suussa riippuu haalistunut miehen kesäpäällystakki. Nämät esineet
    omistaa uutteran ompelijattaren mies, jonka kanssa hän kaksi vuotta
    sitten meni naimisiin, jättäen siihen aikaan varakkaan ja sivistyneen
    kodin antaakseen koko nuoren sydämmensä rikkaat tunneaarteet
    varattomalle alemmalle virkamiehelle, joka oli mieltynyt häneen ja
    kiinnittänyt monta tulevaisuuden toivetta siihen rikkauteen, jonka nuori
    vaimo aikanaan toisi uuteen kotiin.

    Mutta vanha juttu uudistui. Onnellinen kuherrusaika ei vielä ollut
    päättynyt, kun odottamattomat suuret tappiot pakottivat appi-isän
    vararikkoon, joka raskas isku vei vanhan miehen hautaan, johon vainaja
    myöskin vei mukanaan aavistuksen siitä surullisesta tulevaisuudesta,
    joka tulisi kohtaamaan hänen rakasta tytärtään. Pettyneet toiveet
    suuresta perinnöstä paljastivat vävyn heikon ja kurjan luonteen kaikessa
    alastomuudessaan ja muuttivat sen myötätunnon, jota hän kenties oli
    tuntenut hellää ja harrasta puolisoaan kohtaan, ilkeäksi haluksi saada
    kaikissa mahdollisissa tiloissa osottaa tälle kylmyyttään ja
    halveksumistaan.

    Vaimo puolestaan koetti alussa, vaikka pelko sydämessä, salata
    itseltään, että hän oli kadottanut puolisonsa rakkauden, joka kumminkin
    oli hänelle vielä kaikki kaikessa. Joskaan miehensä ei enään ollut häntä
    kohtaan sama kuin ennen, tulisi hän hellyydellään lopulta sulattamaan
    jääkuoren miehensä sydämmeltä, jonka hän kokemattomassa nuoruudessaan
    oli luullut niin lämpöiseksi ja jaloksi, tavatessaan onnensa lyhyenä
    hetkenä sieltä jonkun kimaltelevan jyväsen, jonka hän varmasti uskoi
    puhtaaksi kullaksi. Mitä huoli mies semmoisen jalokiven omistamisesta!
    Eihän se antanut tyydytystä hänen nautinnonhimolleen. Ja mistä koittaisi
    hänelle enään se iloinen, mukava elämä, jota hän niin varmaan oli
    odottanut. Eihän hän edes tahtonut kuollakkaan, tuo nainen, joka esti
    häntä toisella taholla, vielä nuorena ollessaan, kalastamasta rakkauden
    pyydyksellä rikasta vaimoa.

    Hänen niukka palkkansa tuskin riitti vaatimattomaan elämään, mutta kävi
    aivan riittämättömäksi, kun hän nyt, näyttääkseen miten välinpitämätön
    hän oli vaimoaan kohtaan, joka ilta haki iloisten ystävien seuraa kodin
    ulkopuolella. Vähäinen luotto oli pian lopussa ja ystävät rupesivat
    vieromaan häntä paljon enemmän kuin hän itserakkaudessaan saattoi
    aavistaakaan. Seuraa täytyi hänen kumminkin saada. Hän haki sitä
    yhteiskunnan alemmista kerroksista ja muuttui vakituiseksi
    illanistujaksi kaupungin huonoimmissa ravintoloissa. Vaimon rakastava
    silmä huomasi miten mies päivä päivältä vajosi. Hän mietti yöt ja päivät
    tuskaisessa sydämessään hellimpiä sanoja, jotka kenties pelastaisivat
    miehen perikadosta, mutta miehen kylmä katse, hänen halveksiva
    napisemisensa kodin köyhyydestä, työnsivät nuo kenties jo löydetytkin
    taikasanat takaisin siihen äänettömään sopukkaan, jossa ne muuttuivat
    hartaaksi rukoukseksi rakastetun henkilön onnen puolesta.

    Jo kauvan sitte oli mies herennyt pitämästä huolta vaimonsa
    pikkutarpeista. Yhdentekevää oli hänestä näkikö vaimonsa puutetta. Vaimo
    oli heti isänsä kuoltua alkanut ensin salaa, sitten julkisesti hankkia
    koru- ynnä muilla ompeluksilla lisätuloja kodin tarpeitten
    tyydyttämiseksi. Kun mies kiusaa tehdäkseen ei vastaanottanut vaimonsa
    pikkuansioita, joita vaimo niin suurella pelon ja samalla onnen
    tunteella miehelleen tarjosi, pani vaimo tavallisesti rahat jollekin
    pöydälle, josta ne hyvinkin pian hävisivät miehen taskuihin.
    Säännöttömällä elämällään mies lopulta menetti virkansakin, jonka
    jälkeen vaimon uutteruus ja miehen ajoittainen kirjoitustyö oli kaikki,
    mikä ylläpiti edes tätä rauhatonta kurjuutta uudessa "kodissa."

    Kuinka toisellainen oli asema nuoressa naapuriperheessä, josta
    aikaisemmin hiukan mainitsimme. Ilo ja yksimielisyys, työ ja rakkaus
    tekivät puolisojen pienet uhraukset toisilleen niin suloisiksi ja
    kepeiksi kantaa. Maallisia hyvyyksiä ei siellä tosin ollut paljon, mutta
    päivä päivältä alkoi rattoisa varallisuus kainosti punehtuen hiipiä
    pieneen kotiin, ja täksi jouluillaksi olivat sekä mies että vaimo
    uutterasti ponnistelleet voidakseen odottamattomilla lahjoilla tulkita
    toisilleen onneaan.

    Mutta palatkaamme sen kovia kokeneen nuoren vaimon luo, jonka
    tuttavuutta me hätäisesti teimme ja jonka jätimme jouluillan hämärässä
    lopettamaan työtä, josta hän odotti melkoista lisätuloa.

    Mies oli päivällisen syötyään tapansa mukaan mennyt kaupungille
    heitettyään ivallisen katseen vaimonsa uutteriin sormiin, jotka eivät
    vielä olleet ehtineet saada kallisarvoista työtä valmiiksi ja maksua
    perityksi.

    Miehen poissa ollessa sai vaimo työn määrätyksi ajaksi valmiiksi ja
    tyytyväisyyttä tuntien nousi hän tuoliltaan, pani lumivalkoisen
    peleriinin koteloon, joka heti sen jälkeen käytiin noutamassa ja
    maksettiin. Työpalkastaan otti hän päältä sen, minkä välttämättömästi
    seuraaviksi päiviksi tarvitsi, sekä pani tapansa mukaan jäännöksen
    vähäisestä summastaan pöydälle.

    Melkein samaan aikaan, jolloin joulun sanotaan astuvan portaita ylös
    malttamattomasti odottaviin koteihin, kuuluivat myöskin raskaat askeleet
    lähestyvän onnettoman vaimon hiljaista kotia. Ne olivat kotiin tulevan
    miehen askeleet. Hän näytti vastoin tapaansa olevan melkein hyvällä
    tuulella ja vähäinen rakkauden ilme välähti hänen kauneilla kasvoillaan,
    nähdessään, että työ, jota vaimonsa oli ommellut, oli jo noudettu.

    Riisuttuaan kuluneen päällystakkinsa, jota hän koetti pitää niin
    mukiinmenevässä kunnossa kuin suinkin, alentui hän oikein puhuttelemaan
    vaimoaan.

    Monta sanaa ei hän sanonut, mutta ne olivat niin suloiset kuulla, sillä
    niissä tuntui piilevän kaiku vanhasta rakkaasta äänenpainosta.

    "Nythän on jouluaatto", sanoi hän ja katsoi hymyillen vaimoonsa
    ylähuulen hiukan värähdellessä, aivankuin hän itse olisi ollut epävarma
    onnistuiko hän saamaan ääneensä muinaisen hellän kaiun.

    Sanomattoman hellästi ja arasti katsoi vaimo mieheensä ja sanoi: "Niin
    on; etkä sinä voi uskoa, kuinka iloinen minä olen saatuani hyvissä
    ajoin työni valmiiksi".

    "Minkä työn?" kysyi mies teeskennellyn välinpitämättömästi.

    "Sen kauniin silkkipeleriinin, jonka minä suureksi ilokseni sain
    tehtäväkseni". "Vai niin", sanoi mies. "Se on varmaankin joululahja
    jonkun rikkaan miehen vaimolle. Mitä sanoisit, jos minä sinulle
    lahjoittaisin semmoisen helyn? Se maksaa kai sangen paljon", lisäsi hän
    kysyvästi.

    "Sen kyllä uskon" vastasi vaimo, "koska minäkin ainoastaan tekopalkkaa
    sain niin paljon", ja hän mainitsi saamansa pienen summan.

    "Ah, sinähän olet oikein rikas ja voit viettää jouluaattoa oikein
    herroiksi. Mutta koska nyt on joulu, ja kun sinä muistaakseni jonkun
    kerran ennen olet tarjonnut mulle rahoja, niin en minä nyt tahdo kieltää
    sinulta sitä iloa. Onhan nyt jouluaatto vai miten? Sinun ei pidä panna
    pahaksesi", lisäsi hän tuttavallisesti hymyillen ja muka korjaten
    kaulustaan.

    Puhtaudessaan liikuttavalla ilontunteella, jossa luuli pitkällisen surun
    ja kärsimyksen sulautuneen onnelliseksi unheeksi, vastasi vaimo
    ainoastaan: "Niin mielelläni!" ja otti pienellä lemmenarmaalla
    kätösellään rahat pöydältä antaakseen ne miehelleen, mutta hillitsi
    itsensä samassa, avasi salaa kukkaronsa ja otti sieltä sen vähäisen
    summan, jonka hän oli varannut omiin tarpeisiinsa.

    Koko pieni summa kädessä astui hän sitten miehensä luo ja ojenti sen
    kainona ja onnellisena hänelle, melkeinpä peläten, ettei miehensä sitä
    ottaisi vastaan.

    Mies otti rahat näöltään aivan tyynenä ja välinpitämättömänä, silittäen
    kammalla tummia kiharoitaan, joita hänen vaimonsa niin mielellään vielä
    kerran olisi tahtonut lempeällä kädellä hyväillä.

    "Vai niin, kiitos sulle siitä", lausui hän jättäen peilin ja ottaen
    laatikosta puhtaan nenäliinan. "Minä voin niitä tarvita tänä iltana,
    muilla on kai tällä kertaa paljon rahaa."

    Katsomattakaan vaimoonsa astui hän sitten ovelle, otti hitaasti ja
    huolettomasti päällystakin ylleen, nyökkäsi päätään jotenkin
    ystävällisesti, mutta väsyneesti ja meni ulos.

    Nöyränä, emme voi sanoa nöyryytettynä, seisoi vaimo paikallaan, katsoi
    ovelle, joka oli sulkeutunut rakastetun jälkeen, kuuli hänen askeleensa
    loittonevan yhä kauemmaksi, kunnes kaikki taas oli hiljaista.

    Oli kuin ei hän edes huokauksellakaan olisi tahtonut ilmiantaa Jumalalle
    miehensä rakkauden puutetta.

    Sitten astui hän pöydän luo, väänsi hiljaa vapisevalla kädellä lampun
    sydäntä pienemmäksi säästääkseen öljyä, istuutui sitten akkunan ääreen
    ja katsoi kyynelettömin silmin, miten kerros kerroksen jälestä alkoi
    loistaa joulukuusen lempeässä hohteessa. Hän ei sitä ajatellut, hän ei
    kadehtinut ketään, hän ei muistanut itse jouluaattoa, hänen ajatuksensa
    hiipivät arkoina sen jäljissä joka oli hänet jättänyt.

    Kauvan hän istui siinä. Melu naapurin huoneesta oli aikaa sitten
    lakannut ja tuskin mitään ääntä kuului enää sen ohuen seinän lävitse,
    joka erotti huoneet toisistaan. Silloin kuuli hän naapurin iloisesti
    huutavan salista: "Nyt on kuusi sytytetty, eukkoseni! Nyt saat tulla
    sisään!" Kirkas ja melkein lapsellinen naisääni kuului silloin puhkeavan
    ilonhuutoon, joka varmaankin sammui suuteloon. "Mun kiltti, häijy
    poikani, mitä sinä, olet tehnyt!" kuului sama ääni mitä armaimmalla
    äänenpainolla sanovan, ja samassa kaikui miehen joululahjasta --
    muhkeasta flyygelistä -- Beethovenin ihmeellinen "Adelaïde", jonka
    taivaanihanissa sävelissä rakkauden onni ja suru kyynelissä liitelevät
    rakastetun ympärillä, eivätkä näytä hennovan erota maailmasta
    kimmotakseen ylös siihen taivaaseen, joka heille on avoinna.

    Hämärässä huoneessa istuva naisparka kuunteli alussa ihmettelyn
    tunteella näitä ääniä, jotka olivat olleet hänelle niin rakkaat hänen
    onnensa päivinä. -- Mitä kauvemmin hän iloitsevaa ja valittavaa laulua
    kuunteli, sitä selvemmin astui hänen sielunsa silmien eteen entinen
    aika, se aika, jolloin hänkin oli saanut rakastaa ainoastaan hyvää ja
    kaunista ihmiselämässä. Hän ajatteli kauhulla, ettei hänellä kenties
    nyt enään ollut voimia siihen, vaikkakin hänellä joskus olisi aikaa
    ajattelemaan sieluaan. Hän tiesi nyt uhranneensa elämänsä hänelle, jota
    hän vieläkin rakasti niin hartaalla rakkaudella, että hän uskoi sen
    voivan pelastaa hänet kaikesta turmiosta, ja ääriään myöten täyttyneestä
    sydämestä, joka niin kauan ja niin tuskaisen voimakkaasti oli kärsinyt,
    valui nyt kyynelvirta.

    Se oli rakastavien joululahja hänelle.

    Hänen siinä itkiessään lakkasi soitto, mutta hän tunsi itsensä niin
    ihmeellisen levolliseksi. Säveleet viereisestä onnellisesta kodista
    tulivat hänen toverikseen yön pitkinä hetkinä. Ne puhuivat hänelle
    ylevämmästä elämästä ja pitivät toivoa rakkauden voitosta valveilla
    hänen sydämessään.

    Hiljaa väänsi hän lampun sydämen taaskin korkeammalle ja alkoi tehdä
    työtä rakastetun hyväksi.

    Jouluaamun sarastaessa lähetti hän palavan rukouksen taivaaseen hänen
    puolestaan. Kenties ottaa joku niistä lempeistä enkeleistä, jotka
    silloin palaavat maan päältä, missä he jouluaattona ovat vierailleet,
    tämän rukouksen mukaansa ja laskee sen Kaikkivaltiaan jalkojen juureen.




    Joulutervehdys sydänmaasta


    Ankara lumituisku oli raivonnut kautta maan. Monellaisia seisahduksia
    oli siitä aiheutunut kulkulaitoksissa, vieläpä juuri jouluaaton
    edellisenä päivänä. Kaikkialla puuhailtiin maanteiden avaamisessa
    liikenteelle. Lumiaura eteni vitkalleen ajajien hurjasti hoilatessa ja
    ruoskansiiman vinhaan vinkuessa. Olipa paikka paikoin tieltä raivattava
    yksinäinen petäjäkin, jonka rajuilma oli kumoon kaatanut.

    Sähkölennätinjohdon käyttämisessä oli pyryilma niinikään saanut aikaan
    keskeytyksen. Puut olivat näet maahan sortuessaan katkaisseet moniaita
    johtolankoja. Siitäpä syystä jouluaattopäivän aamuna lähetettiinkin eri
    asemilta työmiehiä ja tarkastajia mahdollisuuden mukaan ensi tilassa
    korjaamaan tapahtuneita vaurioita.

    Niiden työmiesten joukossa, jotka Helsingistä ensimäisellä aamujunalla
    sanotulle matkalle lähtivät, oli Fritiof Koivu, seitsemänkolmatta
    vuotias pohjalainen. Häntä oli ollut asemalle saattamassa tuona
    varhaisena aamuhetkenä hänen nuori vaimonsa: pienenläntä nainen vielä
    lapsellisine, kauniine kasvonpiirteineen, joissa kuitenkin tällä kertaa
    tukahutettu itku kuvastui miellyttävän hymyilyn alta, jolla hän heitti
    jäähyväiset miehellensä, ojentaessaan hänelle huolellisesti varustetun
    eväspussin. Näkyi kyllä, että tämä oli heistä ikävä pettymys, kun näin
    joutuivat erotetuiksi toisistansa jouluaattona, vieläpä juuri nyt,
    jolloin heidän pikku Elsansa paraiksi oli ennättänyt niin isoksi, että
    hän hyvin saattoi iloita kaikesta siitä ihanuudesta, mitä jouluilta oli
    myötänsä tuova.

    Kohisten kiiti juna täynnä väkeä lumivaippaan verhottujen seutujen
    halki. Keskenänsä rattoisasti keskustelevien matkustajien joukossa oli
    Koivulla siinä vaunun kolkassa, missä hän oli joutilaan paikan tavannut,
    hyvää aikaa aprikoida, kuinka velvollisuuden täyttäminen nuoresta,
    elämänhaluisesta perheenisästä sentään toisinaan saattoi tuntua
    vaikealta.

    Hän oli ajatellut ruveta koneenrakentajaksi. Sellaisissa aikeissa oli
    hän jo moniaita vuosia sitte, suuria vaikeuksia voittaen, saapunut
    Helsinkiin. Olipa hän päässyt oppilaaksi sikäläiseen polyteknilliseen
    opistoonkin, mutta vallan varaton kun oli, kävi hänelle ajan pitkään
    mahdottomaksi jatkaa opinnoitaan. Sen vuoksi oli hän uudelleen ruvennut
    tavalliseksi työmieheksi. Eräs hänen lapsuudentuttavansa, joka oli
    kotoisin samoilta seuduilta kuin hänkin, ja jolla nyt oli virka
    sähkölennätinlaitoksen palveluksessa, oli alkanut joutohetkinä opettaa
    häntä sähköttämään. Mutta puuttuva kielitaito pystytti esteet hänen
    edistykselleen tälläkin alalla. Kun nuori ystävämme viisi vuotta sitte
    oli tullut tuttavaksi eli ehkä paremmin rakkaussuhteisiin tytön kanssa,
    joka nyt oli hänellä aviosiippana, onnistui lapsuudenystävän hankkia
    hänelle varma, joskin niukkatuloinen paikka sähkölennätinhallituksen
    palveluksessa. Tässä toimessa hänellä oli ollut menestystä. Lupasivatpa
    hänen synnynnäiset koneenrakentajataipumuksensa hänelle melkoista
    paremmankin tulevaisuuden, kun hän sen lisäksi kaikkina noina
    työteliäisyyttä kysyvinä vuosina varojensa ja tilaisuuden mukaan oli
    koettanut kartuttaa tietojansa.

    Ja kaikkien hänen tulevaisuudensuunnitelmiensa yli kohosi kirkkaan
    aamutähden lailla hänen pieni, rakas nelivuotinen Elsansa viattomasti
    ja, kuten aina, iloisesti hymyillen isälle ja äidille; hänen pieni,
    rakas Elsansa, joka tänä iltana ensi kerran saisi nähdä loistavan,
    ihmeellisen joulukuusen, ja jonka ensimäinen, kauniin kaunis nukke
    salavihkaa lepäsi kääreeseen kietaistuna äidin piirongin laatikossa.
    Tämän rakastetun lapsensa ensimäiseksi, reippaaksi joulupukiksi oli isä
    toivonut saavansa pukeutua. Mutta lumituisku, lumituisku!

    Niinpä niin. Se se olikin sattunut juuri paraiksi. Kuta etäämmälle juna
    ehti, sitä varmemmin saattoi työmiehen tottunut silmä havaita, miten
    vaivaloinen työ hänelle joutui suoritettavaksi sinä päivänä noissa
    asumattomissa metsäseuduissa, jonne hänet oli lähetetty. Ja ne kun vielä
    sijaitsivat monen penikulman päässä rautatiestä, niin oli hänellä,
    joskin hänen onnistuisi saada työnsä valmiiksi ennen aikaisen iltapimeän
    tuloa, vähän tai ei ollenkaan toivoa ehtiä iltajunalla takaisin
    kaupunkiin. Mutta joulun, vieläpä oikein iloisen ja hauskan joulun saisi
    pikku Elsa sentään tänä iltana viettää. Sen oli äiti hänen lähtiessään
    luvannut, ja mitä hän kerran lupasi, sen hän myös piti. Senhän isä tiesi
    vallan hyvin.

    Vihdoin oli saavuttu asemalle, mistä hänen oli hevoskyydillä jatkettava
    matkaansa maanteitse. Muutaman tiiman kuluttua oli hän matkansa perillä
    metsämailla. Myrsky oli nyt jo kokonaan herennyt temmeltämästä. Syvä,
    juhlallinen hiljaisuus vallitsi äänettömässä seudussa, jossa kyynärän
    korkuiset kinokset sinivalkoisina kimaltelivat siinäkin niukassa
    valossa, minkä talviaurinko jaksoi levittää maille, mantereille vuoden
    lyhimpänä päivänä. Kauan ei kestänyt, ennenkuin hän jo oli täydessä
    työssä. Työvehkeinensä hän kapusi milloin yhteen, milloin toiseen
    sähkölennätinpylvääseen kiristämään lankoja ja liittämään toisiinsa
    katkenneita päitä.

    Sitä tekoa tehden etääntyi hän vaivaloisesti työskennellen yhä syvemmäs
    metsämaille. Lyhyt päivä läheni loppuansa. Mutta aina vaan ilmaantui
    hänelle uutta työtä. Tämä ikäänkuin kiihoitti häntä ponnistamaan kaksin
    verroin voimiansa. Hänen liikkeensä tulivat ripeämmiksi, hänen käyntinsä
    yhä nopeammaksi, hänen kourasemisensa yhä voimakkaammaksi ja lujemmaksi.
    Tajuttomasti täytti hänen sielunsa tieto siitä, että hän kunnialla
    saattoi olla kelvollinen ja hyvä työntekijä yleisön palveluksessa. Hän
    ei enää ponnistellut voimiansa siinä mielessä, että pääsisi ottamaan
    osaa jouluiloihin kotonansa. Ei. Vaan sitä varten hän ponnisteli, että
    saisi sähköjohdon taas kuntoon laitetuksi, saisi nuo mitättömät langat,
    joista kumminkin usein elämä, terveys, onni, kunnia ja hyvinvointi
    riippuu, saisi ne tekemään tehtävänsä. Kuumeentapaisella innolla hän
    työskenteli. Siinähän sitä oli joululahjaa kaikille -- siinä, mitä tuo
    yksinkertainen työmies kaukana sydänmaassa kiireellä valmisteli.

    Aurinko oli mennyt mailleen milt'ei suoraan etelän taivaalle. Hämärä
    tunkeusi esiin alussa melkein huomaamatta ensin etäällä petäjikössä,
    sitte hitain, vitkallisin, mutta yhtä kaikki varmoin askelin se eteni
    avonaiselle maantielle aivan kuin olisi se halunnut olla vielä
    ilmaisematta pimeän yön tuloa, tuon pitkän yön, joka pyrkii kokonaan
    vallitsemaan luontoa. Mutta kauan se ei sentään voinut aikomuksiansa
    salata. Kaikkihan jo mailla mantereilla tiesivät, että heidän oli
    pakosta antautuminen pimeän syleilyyn, ja voitonvarmalla voimalla
    levitti sankka hämärä vaippansa kolkon talvimaiseman yli. Ei
    hiiskaustakaan kuulunut siitä, että tämä ilta juuri oli kodin rakkain,
    iloisin ilta, ei hiiskausta että esiin tunkeva pimeys tulisi mustaan
    verhoonsa sulkemaan tuhansia ja taas tuhansia viritettyjä, kimmelteleviä
    joulukynttilöitä ja tuhansia yhtä loistavia, iloisia lasten silmiä.

    Jo oli ystävämme kaukaisessa sydänmaassa ennättänyt harjanteen
    korkeimmalle kohdalle, missä metsän kera loppui hänen työnsä.
    Alapuolella harjua sijaitseva seutu oli näet ollut suojassa myrskyn
    tuhotöiltä. Viimeisen kerran tänä iltana hän pystytti ylhäällä harjun
    laella tikapuunsa sähkölennätinpylvästä vastaan kiinnittääkseen
    katkenneet langat toisiinsa.

    Vasta nyt kun hänen työnsä oli loppuun suoritettu, hän jouti
    tikapuiltaan siinä missä seisoi silmäämään laajahkoa seutua, joka hänen
    silmiensä eteen avautui, esiytyen illan sankassa hämyssä valtavan
    autiona ja rajattomana epävarmoine, metsien, kukkuloiden ja lakeuksien
    muodostamine ääriviivoineen. Muutaman kivenheiton päähän hän saattoi
    silmillänsä seurata sähkölennätinlankojen suoraa suuntaa, noiden
    lankojen, jotka ulottuivat kauas kaupungista kaupunkiin ja paikasta
    toiseen avarassa Suomenmaassa yhdistäen satoja tuhansia koteja
    keskenään.

    Hänen siinä seistessään käsi vielä noiden lankojen nojassa,
    jotka hänelle tänään olivat niin paljo työtä aiheuttaneet, johtui
    hänen mieleensä, kuinka hän useita vuosia sitten opiskellessaan
    sähköttämään oli eräänä jouluaattoiltana avustanut ystäväänsä,
    sähkölennätinvirkamiestä, ja kuinka he silloin olivat innolla toimineet
    vastaanottaessaan ja lähettäessään monen monia, vilpittömiä,
    sydämellisiä joulurauhan ja jouluilon toivotuksia. Olivathan nekin
    tervehdykset noita, kotvan kuluttua kokonaan pimeän peittoon hälveneviä
    lankoja myöten kiitäneet kodista kotiin. Niille ei yksikään välimatka
    ollut ollut liian pitkä, ei mikään sydänmaan seutu liian kolkko. Ne
    olivat pakkasesta ja pimeästä huolimatta tulla huristaneet toivotuille
    perille hymyilevinä ja herttaisina joulukuusen valopiiriin. Ja samalla
    tapaa kuin silloin, ne nytkin, kun hän oli saanut työnsä päätökseen,
    tänä jouluaatto-iltana kiitäisivät päämääräänsä, risteillen keskenään
    lumivaippaan verhotussa synnyinmaassa.

    Hän muisti sen juuri siksi samaiseksi sähkölennätinkonttorissa
    viettämäksensä jouluaattoillaksi, jolloin hän oli lujasti päättänyt,
    että, maksoi mitä maksoi, hän hankkisi itselleen ja tytölle, jota hän
    rakasti, oman kodin -- ja tähän samaiseen kotiin hän ei nyt voinut
    lähettää ainoatakaan ystävällistä sanaa jylhästä metsästä.

    Vaipuneena ajattelemaan omaisiansa tuo suurten runoilijaimme
    runolliselta synnyinseudulta kotoisin oleva työmies alkoi konemaisesti
    kolkuttaa sähköttämistahdissa johtolankaa. Ja jos vaan tottunut korva
    olisi ollut kuulemassa, olisi se varmaan selittänyt naputuksen seuraavin
    sanoin: "äiti kulta, Elsa kulta, oi kuin teitä molempia kovin
    rakastan!"

    Mutta vaikkakin vain sydänmaan syvä äänettömyys kuuli nämä häipyvät
    äänet, niin ne sittenkin saapuivat toivotuille perille niinkuin jokaisen
    hartaan ja todellisen tunteen laita on elämässä; eli niinkuin saapuu
    perille jokainen sydämellinen menestyksen toivotus niille, joita
    hellästi rakastaa.

    Ja kun äiti pienessä kodissa kertoi ilosta loistavalle Elsalle, että isä
    oli hänelle lahjoittanut tuon kauniin nuken, ja kun lapsi soperrellen
    kiitti "kilttiä isää", silloin olivat nuo heikot häipyvät sanat
    sydänmaasta rakkauden tenhovoimalla saapuneet toivotuille perille ja isä
    oli saanut olla ottamassa osaa kodin jouluriemuun.




    Koti!


    Sattumalta jouduin eräänä sysimustana marraskuun iltana pieneen
    kestikievaritaloon, joka sijaitsi kappaleen matkaa yleisestä maantiestä,
    missä tämä syyssateesta likomärkänä mutkitteli Hämeen sydänmaiden läpi.
    Talo oli menettänyt merkityksensä matkailijamajana sen jälkeen kun
    rautatie oli pantu läpi seudun kulkemaan; sen ainoana tehtävänä oli,
    tarinain näkymättömän, hyvän haltijattaren tavoin, hankkia kyytihevosia
    jollekin matkustavaiselle, joka lähellä olevalta asemalta niitä
    tilautti.

    Minäkin olin samana päivänä kulkenut junalla ja saapunut kysymyksessä
    olevalle asemalle, jossa minun oli määrä kohdata erästä toveria.
    Postissa oli kuitenkin kirjeemme hukkunut, ja kun juna minuutin
    viivyttyään riensi eteenpäin, ja minä huomasin olevani yksin
    kohtauspaikalla, ei minulla enää ollut muuta neuvoa kuin etsiä yösijaa,
    mistä sellainen oli saatavissa.

    Pieni, vilkas yhdentoistavuoden ikäinen poikanulikka, joka junan mentyä
    oli alottanut miehekästä tappelua erään läheisestä herraskartanosta
    olevan postinkantajan kanssa, otti huomattavalla mieltymyksellä
    opastaakseen minut kestikievaritaloon. Hän esitti itsensä talon
    ylimääräiseksi sanansaattajaksi kulkiessamme pitkin kaitaista polkua,
    joka kierteli nuoren ja tiheän männikön läpi, missä pimeän tultua
    pikemmin tunnusteli kuin näki puita. Mutta vikkelänä kuin näätä lippasi
    poika eteenpäin kivien ja mätästen yli, ollen jotenkin ylpeä
    luottamustoimestaan, eikä vaatinut paljon kehotusta ylläpitääkseen
    vilkasta keskustelua niiden vajaan kymmenen minuutin kuluessa, mitkä
    matka kesti.

    Aatoksi häntä nimitettiin, vaikka hän oli kastettu Aatolfiksi; isä ja
    äiti olivat molemmat kuolleet, ja kestikievarin isäntä oli hänet
    huutolaisena ostanut. Aatto oli juuri taistelussa asemalla olevan
    toverin kanssa ollut pääsemäisillään voitolle, kun hän minun tähteni oli
    keskeyttänyt tappelun. Hän oli ainoa vieras talossa, sillä isännän ja
    emännän apuna olivat yksinomaan pojat ja tyttäret. Talon koira, joka
    seurasi mukana ja tuhansilla iloisilla keikauksilla ja sydämellisillä
    katseilla tervehti minua, niin pian kuin minä kiipesin yli aidan, oli
    nimeltään Turva ja osasi kyllä haukkua outoja ihmisiä, jotka tulivat
    taloon.

    Ja tuolla pellon takana, jonka ojan vartta kuljimme, oli talo, ja sen
    yhdestä ainoasta akkunasta välkkyi valoa meitä vastaan. Kesäisin oli
    täällä kyllä lisärakennuksessa kolme huonetta matkustavaisille, mutta
    ne olivat ainoastaan kesähuoneita. Kyllä emäntä kuitenkin saattoi
    hankkia minulle huoneen yöksi, niin uskalsi Aatto minulle vakuuttaa,
    yksitoistavuotiaan poikasen kaikella luottavaisuudella ja vakavuudella.

    Totta puhuen, en ollut juuri hyvällä tuulella sen johdosta, että olin
    toverini suhteen pettynyt enkä saanut hänen kanssaan jatkaa matkaani,
    mutta mikäli olin ehtinyt pojan lapsellisesta juttelusta lämmetä, pääsi
    tämä kaikki haihtumaan, kun, taloon saapuessani, minut opastettiin
    huoneeseen, josta tukala kuumuus lehahti minua vastaan, avatessani oven.
    Kynttilä sytytettiin ja minä näin pienen matalan huoneen, jonka tilan
    täytti suurimmaksi osaksi komerolla varustettu, leveä ja matala uuni,
    siten muistuttaen tuota sadun kääpiötä, jolla on silmä keskellä otsaa,
    ruskeanpunainen kaappi, samanvärinen leveä sänky, jonka värisiksi
    myöskin ovi ja pienen akkunan kehys sekä pöytä ja tuolit olivat
    maalatut.

    Se, joka sytytti kynttilän, oli emäntä, vanha nainen, joka tyynin ja
    ystävällisin, melkein äidillisin silmäyksin katseli minua ja arveli,
    että hän ei voinut muistaa nähneensä minua ennen talossa. Minä en
    vastustanut häntä ja pyysin illallista, sellaista, mitä heti oli
    saatavissa.

    Muuta kalaa ei talossa ollut kuin silakoita, ja potaatit olivat jo
    ehtineet jäähtyä, mutta lihaa saataisiin, jos vaan malttaisin odottaa,
    niin kauan kun sitä keitettiin. Selitin tyytyväni siihen, mitä talossa
    sillä hetkellä oli tarjottavana, jonka jälkeen eukko, ystävällisesti
    nyökyttäen päätänsä alkoi askaroida kaapissa, jonka alempi osasto oli
    varustettu laskulevyllä ja parilla kolmella ulosvedettävällä laatikolla.
    Hän liikkui silloin hyvin hiljaa ja varovaisesti, raottaen hiukan kaapin
    ovea ja samaten laatikoita, ihan kuin minun vanhalla tädilläni ennen
    aikaan oli tapana, kun hänen piironginlaatikostaan piti ottaa esille
    hansikaspari taikka tanu; koettaen niin paljo kuin mahdollista välttää
    meidän liian uteliaita silmiämme, sillä me tunsimme kunnioituksen
    sekaista mieltymystä noihin kirjaviin soikuhuiveihin, kirjailtuihin
    vöihin, kuvakirjauksin kudottuihin harsonauhoihin sekä muihin
    vanhanaikuisiin harvinaisuuksiin, joita hänen kätköissään oli.

    Samalla tavalla haki vanha emäntäni kaapeista ja laatikoista
    varovaisesti veitsen ja kahvelin, pari asettia, lautasen, pienen vadin,
    lasin ja kaatimen, jotka vähitellen ilmestyivät tuolille kaapin viereen.
    Minä kuulin kuinka kaapin oven takana pullo täytettiin toisesta ja näin
    sen jälkeen uraiseksi valetun ryyppylasin pujahtavan näkyviin, ja sitä
    seurasi puoli tuoppia vetävä viinapullo. Pullon kyljessä olivat
    luettavina lupaavat sanat "Hienon hienoa kirsikkamarjaviinaa qualité
    superienne". Kaiken tämän sälytti emäntäni tarjoimelle ja katosi,
    jättäen minut yksin lämpimään kamariin, jossa konemaisesti aloin tutkia
    seinille ripustettuja aikatauluja ja taksoja -- ei edes voinut keksiä
    päiväkirjaakaan, joka aina tarjoutuu matkustavaisten ensimäiseksi
    lohdutuksen lähteeksi yksinäisyydessä.

    Sen jälkeen huvittelin sillä, että kädellä tunnustelin matalan huoneen
    orsia sekä itse kattoakin, joiden yli sanomalehtipapereja oli
    liisteröity, jota vastoin harmajankeltaiset tapetit peittivät seiniä.
    Kun sitten satuin katsomaan karkeiden, puhtaiden ja vasta silitettyjen
    valkeiden kalinkokaihtimien taakse, jotka melkein ulottuivat akkunan
    kaikkien pienten, rihvelitaulun laajuisten ruutujen yli, mielistyin
    suuresti huomatessani, että akkunat vielä olivat yksinkertaiset ja että
    ne saatettiin -- toinen puolisko ainakin -- avata. Virkistävä viileys
    pääsi näin huoneeseen, josta sain kiittää raitista syysilmaa, joka nyt
    metsästä virtasi sisälle ja täytti pienen kammioni.

    Lumivalkoiset kaihtimet ohjasivat katseeni sänkyyn. Karttuunipeite oli
    vallan uusi ja siihen oli kudottu hietaleivosten muotoisia
    tähtikoristuksia. Tyynyt ja patjat, joita oli melkoinen joukko,
    näyttivät myöskin olevan melkein käyttämättömät, lakana ja
    tyynynpäällinen olivat jotakin paksua, valkeata pumpulikangasta, kaikki
    puhdasta ja siistiä. Niin, kaiketi täälläkin yksi yö kuluisi.

    Samassa siististi puettu, reipas, nuorenlainen nainen tuli sisälle,
    kantaen illallista tarjottimella, jolla toistamiseen havaitsin kaapista
    otetut posliiniesineet. Tuvassa oli nyt suuri leipomapäivä, ja Iida,
    joka oli vanhempi tytär, otti nyt palvellakseen minua. Hän ja hänen
    vanhempi kolmikymmenvuotias veljensä Vihtori eivät olleet kansakoulua
    käyneet. Heidän kouluiässä ollessansa rakennettiin parast'aikaa
    rautatietä, ja työmiehiä oli majoittunut talon täyteen, jonka vuoksi
    vanhempien lasten apua tarvittiin kotona, työtä kun siihen aikaan oli
    niin paljon. Nuoremmat lapset, Manda ja Kalle, olivat sitä vastoin
    käyneet kansakoulun. Manda oli virkannut pienen, yksinkertaisen huivin,
    joka oli levitetty pöydällä olevan peililaatikon yli, ja Kalle, jonka
    rihvelitaulu riippui akkunanpielessä, oli jo kaksi kesää palvellut
    reservissä. He olivat kaikki ikänsä olleet kotona talon töissä ja
    auttaneet isää ja äitiä, jotka nyt olivat noin 70 vuoden vanhat ja
    joilla ei ollut ollut vieraita palvelijoita, sittenkun lapset olivat
    kasvaneet niin isoiksi, että voivat ulkotöihin ryhtyä. Nyt oli isä sitä
    paitse huutokaupalla saanut Aaton; poika teki jo runsaasti hyötyä, ja
    vanha muori arveli olevan hauska nähdä lapsiaan kotona, koska ei kukaan
    hänen pojistaan eikä tyttäristään joutunut naimisiin. Ei Iidalla eikä
    Mandallakaan sitä paitse ollut kosijoita. He oleskelivat enimmäkseen
    kotona eivätkä juuri useammin menneet kylään kuin jos kirkkoon oli
    asiaa, kumpikin vuorostaan pyhäpäivinä.

    Tämän kertoi minulle Iida vastaukseksi kysymyksiini, laittaessaan
    reippaasti vuodettani yöksi ja tuodessaan raitista lähdevettä, josta
    kaikesta olin mielissäni. Maistelin vähäsuolaisia hopeankarvaisia
    silakoita, jotka ikäänkuin toivat minulle tervehdyksen entisiltä,
    saaristossa vietetyiltä iloisilta päiviltä. Tuore leipä levitti hyvää
    tuoksua, maito oli vielä väkevää ja raitista, ja valkoinen juusto, joka
    oli sitkeän venyvää kuin kumilasti, sen oli Manda itse leiponut ja Kalle
    oli veistänyt sitä varten tarvittavan korean juustonkehän.

    Ilta kului verkalleen. Pieni seinäkello tikutti tasaisesti ja hiljaa,
    kerta kuului ohitse rientävän, tavarajunan vihellys. Tuvassa kävi kaikki
    hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi; vihdoin kuulin kuinka porstuan ovi
    pantiin säppiin, ja kohta uinaili kammioni takana isossa tuvassa
    talonväki päivän työstä. Ainoastaan hiiren hiljainen ja tyytyväinen
    nakertaminen tapetin takana katkaisi syvän äänettömyyden. Pieni elukka
    tunsi olevansa aivan kuin kotonaan eikä vähintäkään askeleistani
    häiriytynyt. Eihän talossa ollut kissaakaan, ja vanha muori näytti
    liiaksi hyväsydämiseltä edes ajatellakseen loukkuja ja muita ansoja,
    joista elukan vapaus ja henki olisivat joutuneet vaaraan.

    Koettaessani kävellä edestakaisin ahtaassa huoneessa, sattuivat
    silmäykseni silloin tällöin matalaan sanomalehtipaperien peittämään
    kattoon. Huomasin, että kynttilä kädessä enemmättä vaivatta sain selvää
    "Hämäläisen" ja "Hämeen Sanomain" lihavasta painoasusta. Nuo
    "Hämeenlinnan" sanomakirjalliset riitelijät liittyivät nyt hyvässä
    sisarusrakkaudessa toisiinsa. Eikä tainnut mokomalle sanomalehtien
    halveksijalle kuin minulle tehdä kovinkaan pahaa kerta silmäillä
    maaseutulehtiäkin.

    Ensimäinen pätkä, johon katseeni kiintyi, olikin J. V. Snellmanin
    muistoonpanot Aleksanteri II:n käynnistä Hämeenlinnassa ja Parolan
    leirissä kesällä 1863 ja tuon suomalaisen isänmaanystävän "audienssista"
    maan suuriruhtinaan luona.

    Luettuani uudestaan suurella innolla tämän kertomuksen, siirryin muihin
    kirjoitelmiin: "Fennomaaneista ja svekomaaneista", "Nya Pressenistä",
    August Strindbergistä j. n. e. ja lopetin varsinaisella iltalukemisella,
    nimittäin kertomuksilla, joista näin hajanaisia palasia "Torpan
    tytöstä", "Klaarasta", "Maalarista" ja "Käräjäkirjurista", kaikki nämä
    rakkautta, toivoa ja uskoa uhkuvia, ja niissä kuvatut henkilöt
    "rakkaudentaudin" uhreja.

    Enempää ei tarvittu illan kuluksi, vieläpä kului se sangen mukavastikin,
    ja sitten vaivuin mitä makeimpaan uneen, talousaskareissaan puuhaavan
    pikku hiiren hiljaa nakerrellessa. Näin unta keisarinnasta, joka hymyili
    minulle virkkaen: "Aber Sie sind ja ganz freundlich" (mutta Tehän olette
    vallan ystävällinen) ja äidistäni, joka tuli käärimään peitettä
    ympärilleni, kuten hänen tapansa oli kun hän, lasna ollessani, tuli
    toivottamaan onnea pojalleen sen johdosta, että tämän syntymäpäivä oli
    huomenna.

    Kuinka makeasti sitä uinaileekaan erämaassa! Varhain aamulla, ennenkuin
    päivä oli alkanut sarastaa, heräsin siitä, että kukko täydellä todella
    ja ponnistuksella huutaa kiekasi porstuassa ihan oveni edessä, missä
    talon kanat herransa kera avonaiselle yliselle vievällä katonorrella
    pitivät yömajaa. En tiedä, kuinka kauan huolellinen perheenisä kaiutti
    herätyshuutojansa, sillä minä käänsin toista kylkeä ja hymähdin sekä
    nukahdin uudelleen, kunnes Iida kello 6 toi minulle kahvia. Nyt läksimme
    Aaton kanssa halki metsän joutuaksemme asemalle aamujunalle, joka ei
    sekään tuonut odotettuani mukanaan.

    Kun sitten palasin takaisin taloon, tulin mielestäni kotiini, jossa
    kaikki oli minulle hyvin tuttua, ja jossa ymmärsin joka katseen,
    jokaisen työn, ilon ja huolen. Minä näin sen heistä kaikista ja
    itsessäni tunsin, että saatoin olla kuin lapsi talossa ja ihastuksella
    vietin avarassa tuvassa päiväni.

    Minä näin tässä seitsenkymmenvuotisen kodin, missä tottumusta, tuota
    suloista, tyyntä olemisen muotoa ei ulkonaisen maailman levoton
    tuulahdus vähintäkään ollut häirinnyt, missä intohimot, niin jaloimmat
    kuin alhaisimmatkin, olivat ventovieraita, missä kaikki ilmaisi
    keskinäistä luottamusta. Siinä vallitsi veljellinen pyrkimys elämän
    viihtymyksen saavuttamiseen kodin onneksi ja niiden velvollisuuksien
    täyttämiseen, joita yhteiskunta heiltä kaikilta vaatii. Niin, kellä
    olisi sydäntä ilkkua tuolle, rahvaan käsityskannan mukaan, vanhalle
    poikamiehelle ja näille "vanhoille piioille", joiden tyyneen mieleen se
    ajatus, että aika oman kodin perustamiseen oli tullut, ei täydellä
    todella ollut pälkähtänytkään. Vanhukset, jotka jo alkavat huomata
    sydämensä tykytyksen hiljenevän, muuttavat kaiketi piankin viimeiseen
    maalliseen kotoonsa kirkkomäellä. Silloin kai on vanhin poika huomaava
    ajan otolliseksi isäntämiehenä ottaa itselleen emäntä, silloin kaikki on
    oleva toisin. Mutta tulevatko nämä sisarusten sydämet milloinkaan enää
    sykkimään yhtä tyynesti, yhtä onnellisesti kuin nyt, jolloin heissä ei
    asu vähintäkään kaipausta, vähintäkään kaukomielisyyttä, vaan päivä
    aina, kallistuessaan iltaan, jättää jälkeensä muiston täytetyistä
    velvollisuuksista.

    Jollei pikku Aattoa, tuota huudolla olevaa vaivaista olisi, ei mikään
    häiritsisi kodin rauhaa. Vanha eukko uskoi minulle, että Aatto oli
    luonnoltaan huimapäinen ja ettei hän ollut oppinut aina totta puhumaan.
    Pikku Aatto jutteli vuorostaan kaikessa hiljaisuudessa minulle, kuinka
    hänen nyt oli hyvä olla, paljon parempi kuin entisessä paikassa, johon
    hän huutokaupalla oli joutunut. Täällä emäntä oli hänelle hyvä, "lapset"
    kaikki tyyni samanlaiset, ja "isäntä sitten -- hänpä vasta mainio on",
    ja näin puhuessaan loi poika minuun lämpimän katseen vinoista
    silmistään, jotka elämän kovien kokemusten takia vielä arasti vilkuivat.

    Illan tultua palasivat miehet ulkotöistään. Kattolamppu sytytettiin
    silloin, ja yksinkertaisiin talon tarpeiksi tehtäviin veistotöihin
    käytiin nyt käsiksi. Tyynesti ja väliin hilpeästikin pakistiin, johon
    pakinaan varsinkin Kalle otti osaa, hän, joka oli ollut ulkona
    maailmassa, ollut Lammilla reservissä. Isä ja äiti nauroivat sydämensä
    pohjasta kertoessaan, että muut pojat tavallisesti laihtuvat,
    aseharjoituksissa ollessaan, mutta Kalle, hän oli niin lihonut, että he
    töin tuskin tunsivat omaa poikaansa noiden kuuden viikon poissaolon
    jälkeen.

    Iltajunalla tuli kirje toveriltani, joka lupasi saapua asemalle
    seuraavana aamuna. Hopeanhohtoiset silakat ja kotona tehty juusto
    ilmaantuivat uudelleen illallispöydälleni ja sänky levitettiin
    rauhallisine unelmineen minua vastaanottamaan.

    Toivotin talonväelle hyvää yötä ja vetäysin huoneeseeni, jossa piirsin
    paperille seuraavat rivit. --

    Nyt alkaa kello olla puoli kymmenen. Hiljaisuus on jo kauvan vallinnut
    talossa. Jo kauvan sitten on Turva tänä iltana viimeisen kerran
    varottavalla haukunnallaan vastannut niihin ääniin, joita sattumalta
    kuului pimeästä metsästä.

    Sisällä avarassa ja puhtaassa tuvassa nukkuvat jo kaikki, isä ja äiti,
    sisaret ja veljet sekä Aatto, leposijoillaan. Heillä ei ole
    aavistustakaan siitä aarteesta, minkä talonhaltija heidän
    häiritsemättömässä rauhassaan tuvan kurkihirren alla heille on varannut.
    Valonsäde tunkeutunee kamarini oven raosta pimeään porstuaan, sillä nyt
    juuri antaa kukko toistamiseen rohkeiden ja totisten herätyshuutojensa
    kuulua, mutta vaikenee pian, koska kanat ovat tarpeeksi hienotunteiset
    ollakseen välittämättä ukko-vaarin unikohmelosta. Tyyneys ja öinen rauha
    vallitsevat taas kodissa. Ainoastaan pieni vikkelä hiiri liikkuu
    huoneeni seinäverhon takana huolellisissa näppärissä talouspuuhissaan,
    noudattaen tutussa talossa vanhaa tapaansa.

    Hiljainen, tyyni, rauhaisa metsän kolkka, josta pikku Aatto huomenna
    varhain on, hilpeästi jutellen, opastava minut pois. Jokainen saastainen
    käsi olkoon häpäisemättä rauhaasi, sinä rauhaisa talo. Sinä et kuule,
    kuinka yöjuna, syyspimeässä käheästi viheltäen, nyt rientää sivu,
    huutaen: ei mitään rauhaa, ei mitään lepoa, ei mitään kotia!




    Koivun rungossa

    1860--1890


    Oli kesäisen kaunis ilta alussa syyskuuta vuonna 1860. Helsingin
    laidassa olevassa Kaisaniemen puistossa istui muutamalla syrjäpenkillä
    kaksi vanhanpuoleista hyvin puettua rouvaa puhellen keskenään ja sen
    ohessa silmillään seuraten kolmea nuorta tyttölasta, jotka jutellen ja
    nauraen kävelivät läheisyydessä.

    Heistä saattoi huomata, että he hiljakkoin olivat jättäneet kouluvuodet
    taaksensa ja että he todennäköisesti tulisivat jo ensi talvena
    ensikerran lähtemään ulos "avaraan maailmaan". Koko heidän olentonsa yli
    oli nuoruuden tervein kaste laskeutunut, eikä ole kummastelemista, jos
    nuo kaksi rouvaa äidillisen ylpeillä silmäyksillä seurasivat nuoria
    tyttäriänsä, missä näiden vartalot koivujen valkeiden runkojen välistä
    häämöittivät. Äkkiä pysähtyivät nuoret tytöt kahden kauniin koivun
    eteen, vaihtoivat muutamia sanoja, ja heidän naurunsa kaikui heikommin
    kuin äsken.

    He olivat tehneet tärkeän päätöksen: koivujen valkeihin runkoihin
    leikkaisivat he nimikirjaimensa, kaksi sisarusta toiseen isompaan
    koivuun; kolmas nuori tyttö oli valinnut korkean ja hoikan puun
    säilyttämään nimensä siitä ajasta asti, jolloin hän oli seitsemäntoista
    vuoden vanha. -- He aavistivat kaikki, että se päivä oli tuleva, ehkä
    piankin, jolloin viimeinen nimikirjain mahdollisesti olisi oleva toinen
    kuin nyt ja sykkivin sydämin he alottivat salaperäistä leikkiään
    terävällä kynäveitsellä. Aina silloin tällöin he heittivät sivulle
    salaisia silmäyksiä nähdäkseen, tarkastiko sattumalta heitä joku vieras
    silmä, heidän piirrellessä kirjaimia koivuihin.

    Mutta ei ketään näkynyt, ei läheltä eikä kaukaa mitään liikettä
    huomattu, paitse iloista, ystävällistä huminaa puiden latvoista. Mitä
    tämä kuiskailikaan?

    Auringon laskeuduttua jonkun verran alemmaksi, niin että sen paiste
    tunkeutui lehtien lomitse valaisemaan hietaista käytävää varjokkaassa,
    pitkässä lehtokujassa, olivat näiden kolmen tytön nimien alkukirjaimet
    sirosti leikatut valkeihin koivujen runkoihin. Hoikemmasta puusta
    saattoi erottaa: H. A.

    Kotvasen kuluttua poistui pieni seura puistosta, jonka hämärässä nuoret
    tytöt jonkunlaisen lapsellisen pelon valtaamina tunsivat humisevien
    koivujen huostaan uskoneensa nimimerkkinsä. Mutta eihän sitä kukaan
    huomannut, ei kukaan!

    * * * * *

    Kyllä kuitenkin. Eräs nuori ylioppilas oli sen huomannut. Hän oli
    istunut kasvitieteellisessä puutarhassa, jonka ainoastaan tiheä
    ruusupensasta ja aita erotti mainitusta pitkästä lehtokujasta. Hän oli
    istuutunut muutamalle penkille kirja seurakumppaninaan, mutta luvusta ei
    tahtonut mitään tulla, sen jälkeen kun hänen huomionsa oli nuoriin
    tyttöihin kiintynyt. Mitä piti hänen tehdä? Hän ei tahtonut tyttöjä
    häiritä -- ja yksi heistä erittäinkin oli niin miellyttävä, seisoessaan
    siinä hoikan koivun juurella piirtelemässä nimeään sen runkoon. Toiset
    nimittivät häntä Hedvigiksi, sen hän kuuli. Kuka mahtoi hän ollakkaan?
    Mitä välittää kahdeksantoistavuotias nuorukaissydän arvosta ja
    syntyperästä, kun aamuruskon hohde ennustaa rakkauden auringon pian
    kohoovan.

    Kun kaikki taas hänen ympärillään oli hiljennyt, heittäytyi hän
    notkeasti aitauksen yli ja astui koivun luo. "Hedvig A.", sanoi hän
    puoli-ääneen, selvittäen niin hyvin kuin osasi kirjaimia puun rungossa.
    Hänen rohkeaan katseeseensa ilmestyi vakava, melkein hellä ilme hänen
    katsellessa näitä kahta kirjainta, joitten hän hämärästi aavisti pian
    tulevan hänelle merkitsemään enemmän kuin mikään muu maan päällä. --
    Hän kääntyi ympäri poistuakseen, mutta pysähtyi äkkiä ja uursi
    seuraavassa silmänräpäyksessä nimikirjaimensa A. L. tytön kirjainten.
    viereen sekä piirsi molempien alapuolelle päivämäärän: 18 3/9 60.
    Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi tahtonut heittää tätä H:ta ja tätä
    A:ta turvattomiksi illan sakeneviin varjoihin.

    Olisiko hänestä mies tarjoomaan hänelle rauhaisaa ja onnellista
    kotisuojaa elämän myrskyiltä? Ah, nuorukaisellehan on koko avara maailma
    auki ja sen taivaanrannat niin vapaat kuin valtameren partaalla.

    "Minä olen jälleen näkevä Hedvigin", ajatteli Arvid L. "ja hän on oleva
    minun".

    Kun ilta lähestyi ruskottavine kirkkaine taivaineen, tuntui Arvidista,
    että tähdet eivät koskaan niin ihmeen puhtaasti ja pyhästi katselleet
    Jumalan autuasta maailmaa kuin sinä iltana.

    * * * * *

    Arvid sai ennen pitkää tietää, että Hedvig oli varakkaan tilanomistajan
    ainoa tytär, joka tilanomistaja vaimonsa kautta oli sukulaisuussuhteissa
    muutamiin meidän vanhempiin aatelisiin sukuihimme. Mutta Arvidhan oli
    ylioppilas ja kahdeksantoista vuoden vanha! Entäs sitten, jos hänen
    kotinsa olikin köyhä maalaispappila, ja hän itse kahdeksasta
    sisaruksesta vanhin. Muutamien vuosien opinnot vaan, ja hänelle oli
    koko lakitieteellinen ura avautuva tasaisena ja sileänä sekä
    kullankoristeisista virkapuvuista kiiltelevänä.

    Ollen komea ja iloinen, hyvä laulaja ja innokas tanssija oli hän jo
    suuresti suosittu ja melkein joka paikassa häntä kaipasi se Helsinki,
    joka huvittelee. Hän sai sentähden piankin tilaisuuden tutustua
    Hedvigiin ja hänen äitiinsä, jotka joka syksy ja kevät, pitemmän tahi
    lyhyemmän ajan oleskelivat pääkaupungissa.

    Nuoret tulivat tutuiksi Kaisaniemen "Meripaviljongissa" eräässä
    hauskassa illanvietossa, jonka ylioppilaslaulun ystävät olivat panneet
    toimeen. Lehdet olivat jo kellastuneet, mutta syysaurinko heitti niihin
    kaunista valoansa.

    Kun seura puolisten aikana teki lähtöä, kuljettiin eri joukoissa läpi
    puiston kaupunkiin. Arvid oli, nuoren onnensa hurmaamana, liittynyt
    siihen piiriin, jonka keskustana Hedvig ja tämän molemmat ystävättäret
    olivat, ja tie vei sivu niiden kahden koivun, joiden runkoihin nuoret
    olivat nimensä leikanneet.

    Niin, tuskin kuukauttakaan oli siitä kulunut, mutta tämä lyhyt,
    seuraelämässä vietetty aika oli antanut niin paljon tottumusta nuorille
    tytöille, että he, iloisesti leikkiä laskien, kertoivat muille seuran
    tuttaville, miten olivat tehneet kokeita "puunpiirtämisessä", ja niitä
    tahtoivat luonnollisesti kaikki päästä tarkastamaan, josta seurasi, että
    molemmat koivut tuossa tuokiossa olivat riemastuneen nuorisojoukon
    piirittäminä. Ainoastaan Arvid lähestyi hitaasti ja milt'ei
    välinpitämättömästi, sillä aikaa kun hänen sydämensä katumuksesta ja
    ylpeydestä löi levottomasti, tietäessään, että hänen nimensä oli
    nähtävänä Hedvigin nimen rinnalla.

    Katseltiin ja juteltiin, naurettiin ja tehtiin pieniä näppäriä
    huomautuksia muun muassa tuosta A. L. merkistä, joka Hedvigin nimen
    rinnalla oli nähtävänä. Mutta kun on tavallista, että yhdestä koivun
    rungosta voi löytää useitakin nimiä, niin ei kenenkään mieleen
    juolahtanutkaan, että tämä olisi muuta kuin sattuma. Nuo kolme
    ystävätärtä ymmärsivät alapuolella olevasta päivämäärästä, että heitä
    silloin oli pidetty silmällä. He heittivät toisiinsa pikaisen, muilta
    huomaamatta jääneen silmäyksen, ja Hedvigin posket sävähtivät
    punaisiksi. Mutta Arvid oli lähestynyt tien varrella olevaa
    kourilammikkoa ja käveli siinä alla päin pahoilla mielin, sivaltaen
    poikki moniaita polttiaisia kävelykepillään.

    Lähtiessään puistosta sattuivat nuo kolme ystävätärtä hetkisen olemaan
    erikseen. "A. L.", "A. L.", sanoivat sisarukset hiljaa. "Kuka on tämä
    A. L.?" Samassa lähestyi Arvid ja katseli heitä kauniilla, avonaisilla
    silmillään. Arvid L., mahtoiko se juuri olla hän? Tämä ajatus välähti
    hennon lapsen aivoissa, lähti kevätpääskysen kevein siivin liitelemään,
    lensi niin korkealle kohti taivaan sineä, että pilvien seassa saattoi
    viserrellä ilojaan näiden tulematta maan päällä kenenkään kuultaviksi.

    * * * * *

    Ja talvi kului niin joutuisasti, ja kevät meni menojaan, ja kesä saapui,
    tuoden mukanaan lintujen laulua, ja puki maan viheriäksi. Ensimäinen
    rakkaus pääsi nyt, vieraista silmäyksistä saastumattomana, kahteen
    nuoreen sydämeen asumaan. Hedvigissä se asui syvänä, totisena ja
    puhtaana, Arvidissa voimakkaana ja palavana. Olisiko hän ehkä Hedvigille
    kuiskannut jonkun sanan rakkaudestaan? Se oli kuitenkin tarpeetonta.
    Hedvig huomasi kyllä, että Arvid rakasti häntä. Ja Arvid puolestaan, hän
    tunsi selvästi, että Hedvig olisi tahtonut henkensäkin uhrata
    herättääkseen hänessä mitä jaloimpia, mitä ylevimpiä ajatuksia; päivä
    päivältä hän yhä enemmän näki, kuinka rakkauden voima kehitti tuota
    vielä äsken niin lapsellista tyttöä suurisieluiseksi naiseksi, jota maan
    kuona ei tohtinut tahrata.

    Sinä ensimäisen rakkauden pyhä aamuhetki, kuinka katseletkaan, rikkaana
    viattomuudesta ja kauneudesta, kirkasta taivasta kohti, kunnes sinutkin
    maan sumut kätkevät niiden aarteiden joukkoon, jotka ne ovat anastaneet
    ja ikuisiksi ajoiksi itselleen pidättäneet.

    * * * * *

    Tässäkin alkoi tuo vanha juttu ihmissielun heikkoudesta. Nuorelta,
    suositulta ylioppilaslaulajalta olivat lakitieteelliset opinnot hitaasti
    edistyneet eikä hänellä ollut tarmoa irroittaumaan seuraelämän
    hauskuuksista, erittäinkin kun nämät tarjosivat hänelle mitä
    otollisimpia tilaisuuksia tapaamaan sitä tyttöä, jota hän niin
    lämpimästi ja avomielisesti rakasti. Turhaan koetti tyttö terästää hänen
    tahtonsa voimaa, ja levottomin mielin Arvid itsekin huomasi, kuinka aika
    liukui niinkuin hieta hänen kädestään. Kun vihdoin Hedvigin vanhemmat
    näkivät, että nuorten mieltymys toisiinsa oli vakavinta laatua,
    katsoivat molemmat aivan luonnolliseksi, että heidän välinsä täytyy
    loppua, mutta kaikki oli tapahtuva ilman sanottavampaa väkivaltaa, ilman
    mitään marttyyrituskia. Sentähden ei Hedvigin jalosukuinen äiti sen
    enempää kummastunut, kun hänen rikas herransa ja miehensä muutamana
    ehtoona, jolloin Arvid oli mitä tuttavallisimmassa keskustelussa heidän
    kanssaan, hartaalla innostuksella alkoi puhua nuoren miehen todellisen
    ihanasta tenorista. Ja samalla Arvidille hän hienotunteisesti tarjoutui
    avustajaksi, luvaten kustantaa hänen lauluopintojansa ulkomailla, jos
    hän olisi halukas heti lähtemään Milanoon, erään sikäläisen siihen
    aikaan hyvin tunnetun mestarin luo. Itse hän vaan tahtoi saada
    palkakseen iloa siitä, että hän tulevaisuudessa voisi esittää hänet
    kotimaallensa todellisena taiteilijana.

    Arvidin oma, salaisin tulevaisuuden unelma oli nyt muuttunut melkein
    todellisuudeksi, ja ketä olisi hän kernaammin tahtonut kiittää tästä
    onnesta kuin oman Hedviginsä jaloa isää. Kauhistuen vastasi Hedvig
    siihen ilosta loistavaan silmäykseen, jonka Arvid, kaikkea tätä
    kuullessaan, häneen loi. Kylmänä ja ankarana uhkasi halla hävittää sen
    tyynen tulevaisuuden kuvan, josta Hedvig rakkaudessaan oli lemmitylleen
    uneksinut.

    Hänen arkoihin katseihinsa vastasi Arvid luottamuksella ja uskolla, ja
    ennenkuin kevätillan keveässä hämärässä erottiin, oli arpa heitetty ja
    päätös kahden ihmissydämen vastaisesta kohtalosta langennut.

    Mutta ulkona Kaisaniemen tyynessä puistossa pukeutui tuo hoikka koivu,
    joka säilytti nuorten nimet, toivehikkaaseen vihreään ja kevättuuli
    hyväili lempeästi sen valkoista runkoa.

    * * * * *

    Tuon hyvin tuntemansa koivun juurella tapasivat Hedvig ja Arvid toisiaan
    samana päivänä, jolloin Arvidin piti lähteä kiireiselle, pitkälliselle
    matkallensa laulun maahan. He olivat jo tytön vanhuksille uskoneet
    rakkautensa ja vastaukseksi heiltä saaneet ystävällisiä hymyilyjä.
    Seitsemäntoista ja yhdeksäntoista vuoden vanhat! Ja rakas lapsi oli
    saanut ottaa vastaan niin monta iloista hyväilyä, niin ilahduttavia
    neuvoja odottamaan tulevaisuudelta onneansa; hän ei siis voinut muuta
    kuin luvata vanhemmilleen olla vastoin heidän tahtoansa rupeamatta
    kirjeitä vaihtamaan Arvidin kanssa, jonka nyt häiritsemättä pitäisi
    uhrata kaikki voimansa taiteelleen.

    Tuolla koivun juurella he heittivät hyvästit toisilleen. Rakkaudesta
    liikutettuna antoi Hedvig hänen tietää, minkä ankkurisijan elämän
    myrskyjä vastaan hänen sydämensä Arvidille ikuisesti oli varannut, ja
    Arvid kuunteli häntä kuin pyhimystä, jonka esirukouksista hän oli varma.
    Hedvig ei voinut pettää, sen tunsi Arvid, ja kun heidän huulensa
    ensimäisen ja viimeisen kerran kohtasivat toisiansa, oli hän vannonut
    vaikean valansa koettaa tulla sen naisen arvoiseksi, jota hän ihaili ja
    rakasti enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Nuorten hyvästijättöä
    kuunteli ainoastaan laululintuspari, joka koivun oksien sekaan oli
    rakentanut pesänsä.

    Muutamia tunteja myöhemmin lähti satamasta liukumaan höyrylaiva, joka
    vei laulajan kohti hänen kaukaista toivomustensa päämäärää.

    * * * * *

    Kertomuksemme voi olla lyhyt, kun on käsiteltävänämme ne surulliset
    vuodet, jotka nyt meidän kerrottavaksemme, seuraavat. Arvidin kaunis,
    pehmeä ääni ei ollut tarpeeksi suuri ulkomaan vaatimuksiin nähden, ja
    kun hän tuli itsekin tästä yhä enemmän vakuutetuksi, laimeni hänen
    intonsa, ja hänen entinen taipumuksensa elämän iloisiin puoliin alkoi
    yhä enemmän herätä. Sammumattomalla hellyydellä palasivat kuitenkin
    hänen ajatuksensa lemmityn luo kotimaahan. Kun ne kolme vuotta, joiden
    kuluessa hänen suosijansa oli häntä runsaasti avustanut, alkoivat lähetä
    loppuansa, heittäytyi hän hurjasti huvitusten ansoihin, ja 22 vuoden
    ikäisenä huomasi hän elämänsä olevan jo puoleksi häviön partaalla. Hänen
    tunnonvaivojensa ja katumuksensa, hänen murtuneen itseluottamuksensa ja
    hänen tahtonsa voimattomuuden yli kohosi Hedvigin enkelinpuhdas kuva
    päivä päivältä yhä korkeampana, yhä saavuttamattomampana. Ah, hän ei
    tiennyt, että kuta syvempään hän vajosi, sitä korkeammalle liiteli
    Hedvig kohti taivasta, jotta laupias Jumala kuulisi hänen rukouksensa
    hänen rakkaansa onnen puolesta.

    Vihdoin palasi Arvid kotimaahan. Hänen isänsä oli sillä välin kuollut ja
    hänen äitinsä lukuisine lapsineen joutunut puille paljaille. Helsinki
    oli kovin muuttunut, kun Arvid tarpeellisimmankin puutteessa sinne
    palasi. Useimmat hänen vanhoista tovereistaan olivat jo jättäneet
    yliopiston, eikä kukaan täällä kiinnittänyt huomiotansa
    epäonnistuneeseen, lauluäänensä menettäneeseen taiteilijaan. Hänen
    entinen suosijansakin otti hänet, tosin kohteliaasti ja surkutellen,
    mutta huomattavan kylmästi vastaan. Hän tarjoutui kuitenkin, kun he
    erosivat, antamaan Arvidille tilapäisen apurahan, kuitenkin niin
    vähäpätöisen, että ainoastaan pakottava hätä ja toivo päästä Helsingistä
    pois saattoi Arvidin ottamaan sen vastaan.

    Hänestä tuntui mahdottomalta uudestaan ryhtyä lakitieteellisiin
    opintoihinsa. Sellaisen ohjelman kaikkia edellytyksiä puuttui häneltä.
    Hänelle ei ollut enää mitään pelastuskeinoa tarjona, ja hän päätti,
    tahdonvoimansa viimeisten jäännösten tukemana, heittäytyä yhteiskunnan
    meren syvyyteen.

    Hän vapautti nyt lyhyellä kirjeellä, jolle hän koetti antaa kylmän
    muodon, mutta jossa kaunis jälkikaiku hänen entisestä rakkaudestaan
    vielä soi, Hedvigin uskollisuudenvalastaan ja katosi Helsingistä,
    ilmaantuakseen muutamaan tuntemattomaan maaseutupaikkaan. Siellä otti
    hän suomalaisen nimen ja antautui puotipalvelijan toimeen. Sisällinen
    levottomuus vei hänet kuitenkin paikasta toiseen ja väkijuomilla koetti
    hän nukuttaa sitä jäytävää tuskaa, josta hän ei koskaan päässyt
    vapaaksi. Lasi tuli hänen uskolliseksi kumppanikseen moneksi pitkäksi
    vuodeksi ja vei hänet askel askeleelta yhä syvemmälle kurjuuteen, yhä
    synkempiä kohtaloita kohti. Joskus hän vielä unissaan saattoi nähdä
    nuoruutensa rakkauden valoisan haamun, mutta päivällä hän aina karkoitti
    tämän kuvan mielestään.

    * * * * *

    Mutta lempeänä ja tyynenä jatkoi Hedvig elämänsä kulkua, tuntematta
    ensinkään mielen katkeruutta häntä kohtaan, joka hänen kohtaloonsa oli
    sekaantunut. Rakkaus on voimakkaampi kaikkea muuta maailmassa, ja Hedvig
    siunasi sitä hetkeä, jolloin tämä voima ylhäältä oli laskeutunut hänen
    rintaansa asumaan ja suonut hänelle kykyä kaikkeen hyvään.

    Arvidista hän oli vaan kuullut, että hän murtuneena oli palannut
    Italiasta, ja hymyilyllä, jota eivät enkelitkään voi unohtaa, luki hän
    sen kirjeen, jolla Arvid päästi hänet valastansa vapaaksi, valasta, jota
    Hedvig ei kaiken maailman aarteidenkaan hinnalla tahtonut unohtaa.
    Arvidin sanoista hän huomasi, että hän yhä edelleen oli hänelle rakas,
    ja sen uskon nojalla hän tahtoi vaeltaa läpi elämän, rukoillen hänen
    puolestaan niin kuin äiti rukoilee kaukaisessa maassa sairastavan
    lapsensa puolesta, jota hän ei voi toivoa enää saavansa nähdä.

    Niinä kolmenakymmenenä vuotena, joita tämä kertomus koskee, tapahtui
    Hedviginkin elämässä paljon huomattavaa. 27 vuoden ikäisenä jäi hän
    isättömäksi, ja muutamia vuosia myöhemmin vei kuolema häneltä äidinkin.
    Hän oli nyt melkoisen omaisuuden riippumaton haltija ja oli sentähden
    tilaisuudessa haihduttamaan elämänsä tyhjyyttä hyödyllisellä ja mielensä
    mukaisella toiminnalla. Kuinka mielellään olisikaan hän tahtonut ojentaa
    nuoruutensa ystävälle sisarellisen pelastavaa kättä, mutta hänen
    uutterat tiedustelunsa eivät vieneet ystävän kohtaloiden jälille. Hän
    näki, että Arvid tahtoi olla häneltä salassa. Ehkä hän jo lepäsi
    tyynessä tuntemattomassa haudassa. Mitä sitten, hän eli hänen
    rukouksissaan, siinä sydämessä, johon hän oli virittänyt rakkauden
    puhtaan liekin palamaan, eikä hän olisi edes uskaltanut Herramme eteen
    astua, ell'ei hänellä sylissään ollut puhtaana hänen henkensä.

    Hedvig oleskeli vuodet umpeensa maatilallaan, jonka lukuisat
    alustalaiset runsaimmassa määrässä niittivät hedelmiä hänen
    hyväntekeväisyyslaitoksistaan, mutta jonkun kerran kesäaikaan pistäysi
    hän pikimmältään Helsingissä.

    Silloin vei tie hänet vanhastaan tutun koivun juurelle, joka nyt oli
    kasvanut tanakaksi ja jykeväksi ja jonka karkeasta kuoresta ainoastaan
    hänen tottunut silmänsä saattoi erottaa nuo epäselvät kirjaimet, jotka
    kerran piirrettiin puun valkeaan, sileään runkoon. Vuodet olivat
    painaneet leimansa niin hyvin siihen kuin häneen itseensäkin, mutta
    molemmat säilyttivät uskollisesti yhteistä muistoansa nuoruuden
    iloisilta kevätpäiviltä, eivätkä lukeneet niitä talvia, jotka sen
    jälkeen olivat luntansa sataneet.

    * * * * *

    Harhaillessaan maaseudulla asusti Arvid kesällä 1890 muutaman
    peninkulman päässä Helsingistä eikä hänellä ollut enää mitään syytä
    vastustaa haluansa vielä kerran nähdä sitä kaupunkia, missä hän ennen
    oli elänyt onnellisimmat päivänsä.

    Helsingissä ansaitsi hän elatustansa tilapäisellä kirjoitustyöllä,
    kirjoitti puhtaaksi joitakuita arkkeja, kun sen hyväksi näki, laati
    jonkun valtakirjan taikka sepitti jonkun kirjeen Lapinlahden kulmilla
    sijaitsevien työväen asuntojen asukkaille, jossa paikassa hän itsekin
    asui vuokralla. Hänen siisti käytöksensä sai hänen suosijansa antamaan
    anteeksi hänen huolettoman herrasmiespukunsa kuten myöskin yhden ja
    toisen humalan, joka hänen oli onnistunut saada.

    Tuli sitten tuo kauhistuttava hirmumyrsky, joka mainittuna kesänä 28
    päivänä elokuuta jälkeen puolen päivän suuremmoisen voimakkaana kulki
    meidän seutujemme yli, hirmuisella tavalla hävittäen maamme eteläosissa
    puistoja ja metsiä. Koko seuraavalla viikolla ei puhuttu muusta kuin
    hirmumyrskyn tuhoista, ja sen mukaan kuin sanomalehdet kuvailivat sen
    hävitystöitä kaupungin eri paikoilla, riensi kansa itse omin silmin
    katsomaan niitä.

    Kun Arvidkin vihdoin kuuli tarkemmin kerrottavan, miten myrsky oli
    raastanut vanhaa Kaisanientä, oli hänestä kuin sisällinen voima olisi
    vetänyt hänet sinne. Hoikka koivu, kirjaimia rungossa, kuvastui elävänä
    hänen muistossaan, ja hän koetti hymyillen poistaa tätä lapsellista
    muistoa mielestään. Eräänä kauniina päivänä iltapuolella valtasi hänet
    taas salaperäinen levottomuus, hän pisti viinapullon taskuunsa ja
    arveli, että hän saattoi sen tyhjentää yhtä hyvin Kaisaniemessä kuin
    kotinurkassaan.

    Astuessaan tuohon hänellekin muistorikkaaseen, rauhaisaan puistoon ja
    nähdessään korkealle kasvaneita puita maahan kaatuneina taistelukentällä
    surmansa saaneiden soturien kaltaisina vetääntyi hän takaisin,
    säikähtäen surullista näköä. Hänestä näytti kuin olisi hän katsonut
    takaisin entisyyteensä kaikkine murtuneine toiveineen, mitättömiksi
    käyneine aikomuksineen, lakastuneine, hävitettyine, rikki revittyine
    ajatuksineen ja tunteineen.

    Niin, hirmumyrsky oli tuhonnut hänen sielunsa, sen huomasi hän nyt niin
    hyvin. Tämä hävitetty puisto on vielä uudesta syntyneenä luonnon
    lempeästä helmasta nouseva, mutta sielunsa muistot hän on vievä mukanaan
    hautaansa.

    Kuta kauemmin hän puistossa käveli, sitä julmemmalta hänestä hävitys
    näytti. Hän tunsi itsensä enemmän kuin konsanaan vanhaksi ja murtuneeksi
    katsellessaan hirmumyrskyn tuhoamaa nuoruusaikansa puistoa.

    Hitain askelin mennessään tunnettujen koivujen luokse näki hän nämä jo
    pitkän matkan päästä kaatuneina, isomman puun juurineen, toisen --
    Hedvigin koivun -- suoraan poikki parin sylen korkeudelta maasta.

    Kaksi työmiestä sahasi parast'aikaa jälkimäistä koivua tyvestä poikki.

    Arvid istahti kumoon puhalletun puun rungolle ja seurasi ääneti työn
    menoa.

    Miehillä näytti olevan kiire, ja pian oli koivu poikki sahattu, jonka
    jälkeen he mittasivat noin kahden kyynärän pituisen kappaleen
    poistettavaksi rungosta.

    Arvid oli huomaavinaan, että se kappale, jota työmiehet alkoivat sahata
    erilleen, juuri oli se paikka, johon Hedvig ja hän muinoin olivat
    nimensä piirtäneet.

    Hän meni lähemmäksi ja katseli runkoa. Kas, siinä hän saattoi vielä
    heikosti erottaa merkit

    H. A. A. L.
    18 3/9 60

    Vapisevalla äänellä hän kysyi lähimpänä seisovalta työmieheltä:
    "minkätähden te mittasitte juuri tuon kappaleen? Mitä tuolla mahdetaan
    tehdä?"

    "En tiedä", vastasi mies, "herrain tuumilta tämä näyttää. Noin tunti
    sitten tuli tänne eräs vanha rouva ja lupasi meille kymmenen markkaa,
    jos me sahaisimme hänelle tämän kappaleen kukkaruukun alustaksi. Niinpä
    niinkin, kellään ei siihen ole oikeutta, mutt'ei maistraattikaan tuon
    koivunkannon tähden köyhdy, ja onhan kymmenen markkaa kaunis raha. Hän
    lupasi tuoda sen meille kello 1/2 6; mitähän kello nyt mahtaa olla?"

    Arvid kuunteli niinkuin unissaan. Mies jatkoi:

    "Hän matkustaa kuudenjunalla."

    Sen jälkeen ryhtyivät miehet taasen innolla työhönsä, joka pian oli
    suoritettu, ja nyt he asettivat muhkean luonnollisen jalustan tien
    viereen kappaleen matkaa syrjään.

    Veri oli noussut Arvidilla päähän, ja hänen kuihtuneihin, kalpeihin
    kasvoihinsa kuvastui heikko ilme entisiltä päiviltä. Niinkuin kuumetta
    sairastava hän horjui taaksepäin kaatuneen koivun läheisyyteen, missä
    äsken oli istunut, ja peitti kasvonsa käsillään. "Se täytyy olla
    Hedvig", ajatteli hän. "Olenko minä hänet jälleen näkevä? Olenko minä
    tunteva hänet? Ah, minua ei kukaan enää entisiltä ajoilta tunne.
    Syyskuun kolmas päivä! -- Tänään juuri ja 30 vuotta sitten." Samassa hän
    kuuli ihan läheltä vienon naisäänen ja vaivaloisesti nosti väsynyttä
    päätänsä. Pieni, mustiin puettu naishenkilö oli sillä välin hiljaa
    lähestynyt kaatuneiden puiden taakse.

    "Kiitoksia", virkkoi hän ystävällisesti työmiehille. "Näen, että olette
    pitäneet sananne. Tässä ovat teille rahat. Kiitoksia vielä kerran."

    Kevein, kiireisin askelin nainen lähestyi poikkisahattua koivunrunkoa,
    joka oli käytävän varteen pystytetty. Hieno hymy, täynnä sydämellisintä
    tunnetta, kirkasti hänen tyyniä, vieläkin kauniita kasvojansa, ja
    käsillään hän kosketteli varovaisesti karkeata kuorta, iloisesti
    kuiskaten itsekseen: "Pikku Arvid!"

    Tämä istui jäykkänä aivan kuin hänen verensä olisi jäätynyt. Hän tunsi
    Hedvigin joka piirteestä, joka äänenvivahduksesta, mutta jalostuneena,
    puhdistettuna ja monta kovaa kokeneena. Hän näki miesten nostavan ylös
    koivunrungon ja Hedvig etunenässä poistuvan sen kanssa. Hänen povensa
    alkoi verkalleen paisua, verkalleen mutta voimakkaasti. Kun viimeinen
    vilahdus Hedvigistä katosi puiston puiden taakse, nousi Arvid seisalleen
    ja, huitoen vapisevia käsiään, tahtoi hän ikäänkuin syrjään työntää sitä
    näköä, jota oli katsellut, sekä käydä hoiperteli niinkuin juopunut
    täysinäinen viinapullo taskussaan myrskyn tuhoomalle kummulle
    rautatiealueen aitauksen viereen. Siellä hän paneutui pitkäkseen
    kaatuneiden runkojen sekaan ja makasi aivan kuin horrostilassa.

    Hetken kuluttua kuului lähtövihellys läheiseltä rautatienasemalta.
    Jäntevänä, kuin jos olisi koonnut viimeiset voimansa, nousi hän
    istumaan. Koko hänen olentonsa ilmaisi odotusta, mitä jännittävintä.
    Juna lähestyi vielä hitaasti, ja se tuli, lisäten vauhtiaan, yhä
    lähemmäksi. Se riensi hänen ohitsensa, hänen istuessaan pirstottujen
    puiden seassa, ja hän heittäysi maahan, peitti kasvonsa laihoilla
    käsillään ja koko hänen ruumistansa värisyttivät kouristuksen tapaiset
    nyyhkytykset.

    * * * * *

    Nuori ylioppilas sattui kulkemaan Arvidin ohitse, hänen siellä niin
    katkerasti itkiessään, että sydän oli vähällä haljeta. Kummastellen
    ylioppilas pysähtyi ja kysyi, osoittaen tyhjää pulloa miehen jalkain
    juuressa: "Oletteko juovuksissa, mies?" Arvid pidätti itkunsa ja
    katsahti nuorukaista. Pää oikean kätensä varassa vastasi hän:

    "Se oli äsken täynnä; viinan olen kaatanut tähän hävityksen maahan."

    Suuremmalla myötätuntoisuudella kuin äsken kysyi ylioppilas taas:
    "Sanokaahan oletteko kipeä, niin haen teille apua."

    Jotakin jaloa ilmaisi Arvidin raukea katse, kun hän vastasi: "Olen nyt
    jo parantunut!"

    Sitten hän nousi seisomaan, pyyhki käden selällä kyyneleet silmistään,
    asettui taasen muutamalle puunrungolle istumaan ja virkkoi: "Olette
    nuori ja ylioppilas, niinkuin minäkin 30 vuotta sitten olin. Minä
    kaipaan veljeä, jonka kanssa saisin puhua. Jos tahdotte, nuori herra,
    kuulla hämärää eloni tarinaa, niin istukaa, ja minä olen oleva teille
    kiitollinen siitä hyvästä, että olette minua kuunnelleet, kun sydämeni
    on liian täynnä, voidakseni kestää yksin-oloa."

    Ylioppilas istuutui, ja hänen kasvoihinsa kuvastui hämmästystä puhuva
    ilme. Arvid selitti hänelle, avomielisesti ja yksinkertaisesti, mitä jo
    tiedämme hänen elämästään siihen katkeraan hetkeen asti, jona hän
    jälleen näki Hedvigin.

    "Hän mainitsi hiljaa nimeni", lisäsi Arvid epäröiden, "kun hän kajosi
    koivunrunkoon. Minusta oli, kuin hän siunatulla kädellään olisi
    kajonnut, heikkoon, syntiseen sydämeeni, ja silloin puhkesivat tunteeni
    ilmiliekkiin."

    Arvid nousi seisomaan, katsahti merkitsevästi ympärilleen ja kysyi
    rohkeasti, mutta samalla arvokkaasti nuorelta ylioppilaalta:
    "Tunnetteko, herrani tämän paikan työnjohtajaa ja tahdotteko saattaa
    minut hänen luoksensa?"

    Ylioppilas ojensi kätensä Arvidia kohti, mutta tämä ei kiinnittänyt
    huomiotansa siihen. Sanaakaan virkkamatta he molemmat menivät
    työnjohtajan luo, ja tämä käski Arvidin seuraavana aamuna, kirveellä ja
    lapiolla varustettuna, saapua työhön puistoon.

    Arvid kiitti ja kääntyi pois mennäkseen. Ylioppilas oli häntä
    seuraavinaan, ja kun he olivat moniaita askelia astuneet, kysyi
    nuorukainen, eikö hän nyt, tietäessään että hänen muistonsa oli
    Hedvigille rakas, vielä kerran kunniakkaana miehenä ajatellut tulla
    häntä tapaamaan.

    Arvid seisahtui, hänen kasvonsa lensivät ihan punaisiksi, hän huoahti
    syvään ja lausui vakavakatseisena: "Kentiesi tuhlaajapojan tavoin,
    etsien äitinsä kotia, siunatakseen häntä ja antaakseen hänen kiittää
    Jumalaa rukouksen ja rakkauden voimasta."

    Sitten tarttui Arvid ylioppilaan käteen, puristi sitä voimakkaasti,
    nyökäytti päätään hänelle jäähyväisiksi ja katosi puiden taakse.

    * * * * *

    Tuon omituisen tuttavuuden viehättämänä meni ylioppilas seuraavana
    aamuna Kaisaniemen puistoon. Hän näki Arvidin innokkaasti puuhaavan
    koivun kimpussa, koivun, jonka runkoon nimet olivat piirretyt.
    Huomatessaan nuorukaisen Arvid nosti iloisesti lakkiansa ja lapiollaan
    osoittaen rakkaan puun juuria, hän huudahti:

    "Kaikki on sujuva hyvin! Juurineen päivineen! Juurineen päivineen! Siten
    saadaan uutta maaperää, jossa uudet siemenet itävät."




    Toteutuvia ennustuksia


    I

    Oli perjantai, kaunis sydänkesän päivä alkupuolella 1880-lukua. Ekkerön
    tullikamarin edustalla olevalta laiturilta nähtiin vanhan eukon
    vaeltavan askelin, jotka ilmaisivat tottunutta jalankävijää, Marsundiin
    vievää maantietä myöten. Hän oli vähäistä ennen saapunut
    ahvenanmaalaisella aluksella Ruotsista, ja, vaikkapa hänen täysin selvät
    kirjansa eivät olisikaan sitä sanoneet, olisivat jokunen kirjava pikku
    esine hänen yksinkertaisessa puvussaan sekä hänen sysimustat silmänsä ja
    tumma ihonsa kertoneet, että hän oli mustalainen, tavaton vieras
    Ahvenanmaalla. Hän kulki kuitenkin oikeilla asioilla ja aikoi, vaikkapa
    vaan muutamia kruunuja lakkarissa, pyrkiä aina Sortavalan seuduille
    saakka sopiakseen siellä asuvain heimolaistensa kanssa hänelle tärkeästä
    perheasiasta.

    Päästyään salmen poikki jatkoi hän matkaansa itäänpäin kenties vielä
    rivakammin, ja vasta parisen tuntia taivallettuaan hän asettui istumaan
    yksinäiseen ja varjokkaaseen paikkaan tien varrella levätäkseen
    hetkisen.

    Silloin kuului iloinen ja meluava seurue lähestyvän viulun soidessa ja
    muutamain ilolaukausten pamahdellessa. Siinä kulki hääsaattue kaikessa
    komeudessaan vanhuksen ohitse, kun hän kyyristyneenä pensaan taakse
    terävin katsein silmäili nuorta morsianta, joka täydessä juhla-asussa,
    korkea kruunu päässä, koristettuna kiillekullalla ja keinotekoisilla
    kukkasilla, ajoi saaton etupäässä komean sulhasen vieressä, joka
    Ahvenanmaan tavan mukaan oli noutamassa häntä kotitaloonsa vihkiäisille.

    Kohta kun saattue oli kadonnut näkyvistä, palasi vanhus syvästi huoaten
    lepopaikalleen tien varrella ja näytti vaipuvan mietteisiin, joista
    hänet kuitenkin pian herättivät syrjästä lähenevät iloiset äänet.

    Kolme ihan nuorta tyttöä, jotka olivat käyneet lähimmässä talossa
    katsellakseen siellä morsiussaaton lähtöä, palasi nyt lapsellisesti
    puhellen ja ilakoiden.

    Tultuaan lähemmäksi ja huomatessaan, että tiepuolessa istuva vanha
    nainen oli mustalainen, vaikenivat he heti ja silmäilivät arasti
    toisiaan.

    Mutta kokenut mustalainen, joka ei tahtonut päästää käsistään hyvää
    tilaisuutta pienen ansion saamiseen, tervehti tyttöjä kohteliaasti ja
    ystävällisesti sekä arveli heille sattuneen onnellisesti, sillä jos
    tahtoivat tietää kohtalonsa, niin ei hän ikipäivinään voisi sitä
    varmemmin ennustaa kuin nyt, jolloin hän juuri oli saapunut vieraaseen
    maahan, ja tässä tien varrella, missä ei kukaan vielä ollut astunut
    morsiussaaton jälkien yli.

    Tytöt tosin pysähtyivät, mutta väittivät, etteivät he uskoneet
    ennustuksiin eivätkä myöskään tahtoneet tietää vastaisia kohtaloitaan.
    Vanhuksen jatkaessa ystävällistä puhettaan alkoivat tytöt epäröiden
    katsella toisiaan, silmäsivät varovasti kaikille tahoille ympärilleen
    sekä kuiskasivat muutamia sanoja keskenään, jonka jälkeen antoivat
    mustalaisnaiselle merkin seuraamaan heitä kappaleen matkaa metsään,
    missä ei kukaan heitä näkisi.

    Mustalaisakka katseli ensin tarkkaan pyörän jäljet maantiellä ja seurasi
    sitte heitä ääneti. Heti kun tytöt olivat pysähtyneet, otti hän
    vanhimman tytön, Hannan, kädestä kiinni ja tarkasteli sen viivoja. Hanna
    tulisi, niin ennusti akka, vuoden kuluessa kulkemaan yhtä koreassa
    juhlapuvussa sekä vähintäin yhtä lukuisan saattojoukon seuraamana, kuin
    se morsian, jonka he kaikki äsken olivat nähneet, mutta hänen matkansa
    kävisi päinvastaiseen suuntaan, ennustus, joka sai toiset tytöt
    hymyillen, kuiskaamaan muutamia sanoja punastuvalle ja onnelliselle
    Hannalle.

    Köyhän ja kauniin Elsan, hiljaisimman noista kolmesta, tulisi, niin
    sanoi vanhus, kohtalo kuljettamaan itäänpäin, ja hänetkin akka näki
    koreaksi morsiameksi puettuna kulkevan pienen saattojoukon etunenässä.

    Kun sitte nuorin tyttö Henriikka, jota pidettiin rikkaimpana kaikista
    kolmesta, uteliaana ojensi esiin vapisevan kätensä, tarkasti
    mustalaisakka tuota rumanpuoleista tyttöä terävin, tutkivin katsein,
    joka näkyi tahtovan tunkeutua tytön suuriin ihmeellisen tummansinisiin
    silmiin. Kahdesti sipaisi eukko karhealla kädellään kiivaasti Henriikan
    kättä ja luotuaan viimeisen tarkastavan silmäyksen käden viivoihin
    työnsi käden luotaan, sanoen melkein vihaisella äänellä: "Morsiuskruunua
    ette koskaan tule kantamaan, eikä jälkeäkään morsiussaatostanne ole
    näkyvä maantiellä".

    Sen alakuloisuuden vallitessa, jonka nämä sanat synnyttivät tytöissä,
    kurotti mustalaisakka kiireellisesti kätensä periäkseen palkan
    vaivoistaan, ja saatuaan lanttinsa käänsi hän tytöille selkänsä sekä
    katosi seuraavassa tuokiossa näkyvistä. Mutta vanhuksen ennustuksista
    eivät nuoret puhuneet kellekään, koska heitä hävetti, että olivat
    antaneet houkutella itsensä kuuntelemaan mustalaisakan lörpötyksiä.

    * * * * *

    Noin vuosi sen jälkeen osui tieni Ahvenanmaalle, jonka kirkolliset
    muistomerkit kiinnittivät mieltäni. Sitä paitsi olin viehättynyt kansan
    elämästä. Suurempiin juhliin talonpoikaiskodeissa saavuin sentähden
    usein kutsumattomana vieraana, ja otettiin minut aina kohteliaasti ja
    ystävällisesti vastaan, niinkuin on tapana näiden saarien säädyllisten
    asukasten kesken.

    Eräänä iltana -- oli taas perjantai, tuo tavallinen ensimäinen hääpäivä
    Ahvenanmaalla -- matkustin Getan pitäjässä ja huomasin äsken
    pystytettyjä "juhannusriukuja" erään erittäin hauskan näköisen talon
    veräjällä. Korkeat riuvut, joiden jokaisen latvaan oli kiinnitetty hento
    kuusi, sinne tänne ripustetut kirjavat huivit ja saalit sekä
    juhlapukuisen rahvaan, ajopelien ja hevosten täyttämä pihamaa kertoivat
    kyllin selvästi, että hääjuhlaa parhaillaan vietettiin.

    Käskin kyytimiehen pysähyttää hevosensa veräjän edustalle ja astuin itse
    pihalle, jossa isäntä tuli minua vastaan sekä kohteliaasti pyysi jäämään
    katselemaan, kuinka nuoriso huvittelihen. Hänen poikansa oli tänään
    tuonut kotiin vaimokseen kunnollisen ja hyvän tytön, ja koko suku oli
    ilolla vastaanottanut nuoren ja iloisen Hannan, joka minuunkin teki
    hyvän vaikutuksen mustassa, hienossa puvussaan ja koreassa
    morsiuskruunussaan.

    Kun minä häävieraiden joukossa tapasin useita, joihin olin vähäistä
    ennen tutustunut naapuripitäjässä, ja koska nuoret juhlailossaan olivat
    puheliaita, sain pian tietää salaisuuden, jonka morsian vasta tänään
    oli uskonut ystävilleen, sen nimittäin, että mustalaisakka oli hänelle
    vuosi sitten ennustanut, että hän vuoden kuluessa tulisi morsiuspuvussa
    kulkemaan tietä länteenpäin, ja tämä oli sanasta sanaan käynyt toteen,
    sillä aina sille syrjätielle saakka, joka pohjoiseen päin vei Getaan,
    oli morsiussaatto kulkenut länttä kohti.

    Häätalossa ihmeteltiin suuresti ennustuksen toteutumista ja puhuttaessa
    tästä ja muista ennustuksista selveni, että oli ollut kolme tyttöä,
    jotka olivat antaneet mustalaisakan ennustaa itselleen. Yksi näistä,
    köyhä ja kaunis Elsa oli, kuten oli ennustettu, todellakin muuttanut
    itäänpäin Sundiin, jossa häntä piti kuten omaa lastaan se isäntäväki,
    jota hän palveli, mutta ei mitään oltu vielä kuultu niistä
    vaatimattomista häistä, joita mustalaisakka oli hänelle ennustanut.
    Päinvastoin kuului Elsa, joka oli liian heikko palvelemaan, jo kekriksi
    palaavan köyhään kotiinsa.

    Tällä tavoin sain tietää tämän kertomuksen alussa mainitun, maantien
    varrella sattuneen pienen kohtauksen, mutta kolmannesta tytöstä, joka
    oli kättään katsottanut, oli mahdoton saada morsianta kertomaan edes
    vähintäkään, vaikkapa kuinka koetettiin häntä houkutella ilmaisemaan
    asiaa. Mainittiin arvaillen yhtä ja toista, myöskin "rikasta
    Henriikkaa", niinkuin tyttöä vielä nimitettiin, vaikka hänen isänsä
    useitten onnettomuuksien kautta oli menettänyt melkein koko omaisuutensa
    ja nyt eleli vaimonsa ja kuuden lapsen kanssa pienehköllä tilalla.
    Mutta tämänkin arvaamisen väitti morsian jyrkästi vääräksi. Lopulta kun
    luultiin päässeen totuuden perille, ja nuoret yleisesti ja varmasti
    väittivät erästä tyttöä, jolla ei ollut mitään koko asian kanssa
    tekemistä, tuoksi todelliseksi "kolmanneksi" niistä, joille oli
    ennustettu, nähtiin yhtäkkiä iloisessa piirissä solakan tytön, jolla ei
    ollut niin säännöllisiä kasvonpiirteitä kuin ahvenanmaalaisilla
    ylimalkaan, mutta jolla oli paljoa sielukkaampi katse kuin minkä
    tavallisesti siellä kohtaa, astuvan morsiamen luo ja kiertävän
    käsivartensa tämän vyötäisille.

    Se oli Henriikka. Vähän hämillään ja punastuen sanoi hän yrittäen
    jotenkin onnistuneesti leikkiä laskemaan: "Ja tässä on kolmas -- hänestä
    tulee vanha piika, joka ei koskaan ole kantava sellaista kaunista
    kruunua kuin Hanna, ja jonka morsiussaatto ei ole jättävä vähintäkään
    jälkeä maantielle."

    Oli jotakin väkinäistä siinä leikillisessä äänenpainossa, jolla nuoren
    tytön ystävättäret ikäänkuin lohduttaen sanoivat: "Henriikasta muka
    tulisi vanha piika" -- mutta vanhan isännän ääni siihen sijaan kaikui
    iloiselta, kun hän kääntyneenä poikiin päin huudahti reippaasti:
    "Pitäkääpäs huolta siitä, pojat, ettette anna hyvästä Henriikastamme
    tulla vanhaapiikaa, ja ruvetkaamme nyt piiritanssia hyppimään, niin
    menemme Henriikka ja minä piiriin, jotta hän itse saa valita armaansa."

    Vilkas nuoriso muodosti heti piirin vanhan isännän ja Henriikan
    ympärille, mutta ennenkuin piirileikki ennätti alkaa, ajoivat pihaan
    kääsit, joissa oli myöhästyneitä, rakkaita sukulaisia Sundista.
    Piiritanssista ei tullut mitään, mutta sen asemasta alottivat soittajat
    reippaan "neliaskelisen" suuressa tuvassa, jonne nuoriso nyt kiiruhti.

    Illan kuluessa tervehtivät Sundista saapuneet vieraat morsianta tämän
    lapsuuden ystävättäreltä Elsalta. Hänen rintatautinsa oli osoittautunut
    pitkälle kehittyneeksi keuhkotaudiksi, ja viime sunnuntaina oli hänet
    laskettu maan poveen. Koska isäntäväki hänestä piti, oli hänelle annettu
    kauniit ja valkoiset käärinliinat ja myrttiseppele päähän, niinkuin sopi
    Kristuksen morsiamelle. Oli myös pantu pieni myrttikruunu hänen
    arkulleen, jota kaikki tuon pienen talon asukkaat olivat saattaneet
    hautaan.

    Siten toteutui toinenkin ennustus, vaikkapa aivan odottamattomalla
    tavalla. Elsan nuoreen muistoon yhdisti nuoriso tästä illasta alkaen
    yleisesti ennustuksen Henriikan vastaisesta kohtalosta. Ennustajan
    sanoja vastaan ei auttanut ponnistella, se oivallettiin, ja kun
    Henriikan poissaollessa puhuttiin hänestä, sanottiin häntä ainoastaan
    "vanhaksi piiaksi", ensin leikillä ja sitte tottumuksesta, ja
    täydellisesti luottaen ennustuksen totuuteen. Joskus sattui
    Henriikka itse kuulemaan nuo pilkalliset sanat, ja ken voisi
    kummeksia, että ne kävivät ikäänkuin hieman kipeästi tuon ainoastaan
    kahdeksantoistavuotiaan tytön sydämeen. Lämpimällä ja lempeällä
    katseella silmäili hän kuin ennenkin lapsuuden ystäviä, jotka kyllä
    pitivät hänestä, mutta hän rupesi vähitellen karttamaan nuorten seuraa
    -- hänestähän tulisi vanha piika. Mitä tekemistä hänellä oli nuorten
    joukossa?


    II

    Siirrymme muutamia, vuosia ajassa eteenpäin. On huhtikuu 1886. Kevät oli
    tullut tavattoman aikaseen Uplantiin, jossa kuljeskelin paikasta toiseen
    oppiakseni tuntemaan erittäinkin maakunnan kirkkojen taidehistoriallisia
    muistomerkkejä.

    Viimein halusin saada järjestää muistiinpanoni, ennenkuin jatkoin
    matkaa, ja silloin aloin arvella, että viivähdän jossakin kohdin tässä
    rauhallisessa seudussa, missä viihdyin erinomaisen hyvin. Totta
    puhuakseni oli kai haluni oikeastaan saada täysin nauttia ihanasta
    keväästä, joka kiirehti verhoamaan metsät ja maat vihreään vaippaansa ja
    huokui niin tuoreelta ja iloiselta, kuin ikuinen nuoruus olisi ollut sen
    helmassa.

    Minulla oli onni matkassa. Osuin Odensalan pappilaan, joka mielestäni
    oli ihanteellinen pappila, ehkäpä juuri siksi, että se sillä kertaa ei
    oikeastaan ollutkaan mikään -- pappila. Paraikaa kuluviksi armovuosiksi
    oli se nimittäin vuokrattu kansakoulunopettajalle, joka perin
    ystävällisine ja hauskoine perheineen asui alakerrassa, kun taas
    armovuodensaarnaajan ja minun hallussani oli koko yläkerta.

    Pastori oli sivistynyt, miellyttävä ja iloinen nuori mies, pohjaltaan
    vakava, ja mikä parasta, hänet huomasi aina samaksi, niinhyvin
    arkielämässä kuin saarnatuolissa ja rippikoulussa, jota tähän aikaan
    pidettiin ja joka pidätti hänet kirkossa kaikkina arkipäivinä aamupuolen
    päivää.

    Kirkko ja pappila, kevätvehreiden korkeain puiden ympäröiminä, olivat
    ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä toisistaan, ja kun pastori
    lopetti rippikoulun, saavuin minä kirkkoon, jonka hurskaita vanhoja
    maalauksia minä mieltymyksellä katselin. Jolloinkulloin, kun oletin
    rippikoulun oppilaitten jo poistuneen, satuinkin tulemaan kesken
    opetusta ja kuulustelua, ja sain silloin mitä kauniimman käsityksen
    nuoresta opettajasta, joka oli hyvä ja ystävällinen kaikkia nuoria
    kohtaan niinkuin vanhempi, kokeneempi veli.

    No, sehän ei kuulu tähän, mutta selittää kenties sen seikan, että minä
    parissa viikossa niin helposti perehdyin kaikkiin paikkakunnan
    ruotsalaisiin oloihin, jotka minussa herättivät mielenkiintoa. Nuori
    pappi ikäänkuin aavisti ne kysymykset, joihin muukalainen kulloinkin
    halusi saada vastauksia, ja johti itsestään puheen niihin. Varsinkin oli
    keskustelu valaisevaa ja hupaista erinomaisen hauskasti aterioidessamme
    isäntäväen parissa, ja pian tunsin olevani perheen jäsen. Olin mukana
    heidän käydessään vierailulla naapuritaloissa, ja samoilin heidän
    kanssaan maita ja mantereita, missä sinivuokot jo kaunistivat
    mäenrinteitä sekä kevään esikot ja corydalis loistivat siellä täällä
    lehdoissa ja kedoilla, leivojen iloisesti viserrellessä sinitaivaalla ja
    pienen Svartsjön lammen päilyellessä kirkkaana ja sinisenä lehti- ja
    havumetsän muodostamissa puitteissaan.

    Eräänä päivänä -- se oli perjantai ja huhtikuun 9 päivä -- kertoi
    ruotsalainen ystäväni, että hän seuraavana päivänä tulisi vihkimään
    nuoren palvelustytön, joka oli Suomesta kotoisin, ja reippaan
    ruotsalaisen pojan, joka oli ollut renkinä, mutta jolla nyt oli torppa
    Svartsjön puolella. Minä, joka jo olin tottunut olemaan mukana
    talonpoikaisissa ristiäisissä pappilassa ja vihkiäisissä kirkossa, sekä
    maahanpaniaisissa kirkon muurien ulkopuolella, en kiinnittänyt suurta
    huomiota uutiseen.

    Rippikoulu päättyi samana päivänä, ja nuoret laskettaisiin sunnuntaina
    ripille, jonka tähden minä lauvantaina saatoin millä ajalla hyvänsä
    käydä kirkossa, missä niin mielelläni oleskelin.

    Oli iloista hälinätä sinä lauvantaina kirkossa: nuoret työskentelivät
    innokkaasti koristaakseen temppelin vehreillä seppeleillä,
    katajanhavuköynnöksillä ja paperikukkasilla sekä niin monilla
    suuremmilla ruukkukasveilla, kuin naapuritaloilla oli lainata. Ja tuo
    kaunis maalaiskirkko näytti jo oikein juhlapukuiselta.

    Yhtäkkiä huomasin nuorten iloisen hälinän taukoavan, käännyin kuoriin
    päin katsomaan keksiäkseni syytä äänettömyyteen. Niin, he olivat kaikki
    kokoontuneet kuoriin. Siellä seisoi ystäväni pappi ja siellä polvistui
    morsiuspari, jonka saattona oli ainoastaan kaksi nuorta miestä,
    silminnähtävästi ylkämiehen veljiä.

    Morsian, niin, hänhän oli varmaan Suomesta kotoisin, arvelin minä ja
    siirryin vähitellen kuoriin päin, missä vihkimätoimitus samassa päättyi.

    Morsian oli puettu yksinkertaiseen mustaan hameeseen ja hänellä oli
    ainoastaan muutamia kukkia hiuksissa.

    Pienen saattueen kulkiessa sivuitseni sattui morsian juuri nostamaan
    silmänsä ja minä näin tyynen ja onnellisen hohteen sielukkaassa,
    tummansinisessä silmäparissa, jonka varmasti tiesin joskus ennen
    nähneeni. Seurasin poistuvia, ja kun he hetkiseksi pysähtyivät
    kirkkomaalle, astuin heidän luokseen.

    Niin, nuori morsian oli "rikas Henriikka" Ahvenanmaalta, hän oli tuo
    "vanha piika", nyt ainoassaan 20-vuotias ja onnestaan käynyt
    kauniimmaksi. Hänkin tunsi heti minut ja kertoi muutamin sanoin kahden
    viime vuoden vaiheet.

    Kodin niukka toimeentulo oli pakottanut hänet hakemaan palvelusta, ja
    kun hän melkein koko Ahvenanmaalla jo oli tunnettu "vanhan piian"
    nimellä, piti hän parempana muuttaa Ruotsiin. Hän tuli ensin
    Norrteljeen, ja oli hänellä siellä se onni, että kunnollinen
    talonpoikaisemäntä Odensalasta pestasi hänet. Samassa talossa palveli
    Kalle Petteri renkinä. Nuoret alkoivat pitää toisistaan, isäntä auttoi
    tuota kunnon poikaa saamaan torpan Svartsjön tuolta puolen, ja nyt
    olivat he vihityt ja aikoivat metsän halki kulkea pieneen hauskaan
    tupaansa, jonka hän mielellään olisi tahtonut näyttää minulle, mutta
    koska minä nyt olin aikeessa jättää rakkaan Odensalan, niin eihän se
    käynyt päinsä.

    "Mutta", sanoi Henriikka iloisesti ja veitikkamaisesti hymyillen,
    ojentaessaan minulle kätensä jäähyväisiksi, "jos herra kotimatkallaan
    Suomeen joutuu kulkemaan Ahvenanmaan kautta niin tervehtikää siellä
    kaikkia ystäviä ja tuttavia minulta ja sanokaa, että voitte todistaa,
    että ennustus sanalta sanaan kävi toteen: Henriikka ei koskaan kantanut
    morsiuskruunua päässään eikä yhtään jälkeä näy maantiellä hänen
    morsiussaatostaan -- sillä Kalle Petteri ja minä ja hänen veljensä
    astumme metsän halki kotiimme."

    Hänen katseensa oli kauniimpi kuin koskaan ennen, kun hän iloisesti
    nyökäytti jäähyväisiksi -- ja minä näin nuoren pariskunnan seurueineen
    reippaasti poikkeavan metsään, missä sinivuokkoja ja kevään esikkoja
    loisti kevätauringon paisteessa.




    Hyvällä tuulella


    Olemmehan yksimielisiä siitä, että voi päivänsä hauskemminkin viettää
    kuin istumalla varsinkin talvisaikaan rautatievaunussa Tampereen ja
    Seinäjoen välillä, ellei matkusta vanhojen tuttujen seurassa. Meistä
    kärsimättömistä suomalaisista, niin hitaita kuin muuten olemmekin,
    tuntuu juna kulkevan armottoman hitaasti, vaikka koko edellisenä päivänä
    olemme omalla hevosellamme nytyytelleet korkeintaan 8 peninkulmaa. Ja
    vaikka ympärillämme olisikin puoli tusinaa mukiinmenevää muuta
    matkustajaa, istumme ja mökötämme, samalla tapaa kuin edellisenä päivänä
    reessämme, jossa me huokailimme yksinäisyyttämme. Seurusteleminen ei
    juuri kuulu suomalaisiin avuihimme; kohtelias sana, ystävällinen katse
    on tuhlausta, kun on kysymys oudoista ihmisistä. Niin oli laita silläkin
    matkalla, jolla seuraava pikku tapahtuma sattui.

    Maisema oli ylimalkaan hyvin yksitoikkoista, teillä näkyi vain
    aniharvoin ihmisiä ja liikettä tuskin ensinkään. Kaikki henki
    hiljaisuutta, ulkona oli yhtä hiljaista kuin vaunuissa.

    Kun vihdoinkin olimme päässeet Myllymäelle ja siellä avanneet suumme
    syödäksemme hiukan, saimme jatkaa matkaamme pohjoiseen päin.

    Olimme kaikki kohtalon yhteen tuomat matkustajat vaunussa jälleen
    paikoillamme. Ei kukaan ollut eksynyt pois eikä uusia tullut lisää.
    Tuossa istui vanhanpuoleinen rouva ketunnahkakapassa, joka jo pitkälle
    matkalle kodikkaasti tuoksui kamfertille. Hänen pyöreitä sormiaan
    koristi puolisen tusinaa sormuksia ja hän näytti tietävän että oli
    jotain varakkaannäköistä hänen ulkonaisessa ihmisessään. Hän muuten ei
    ollut ollenkaan epämiellyttävä, tuo hyvä rouva lämpimässä päähineessään,
    mutta kun hän oli vaiti, ei kenenkään juolahtanut mieleen puhutella
    häntä.

    Hänen lähimpinä naapureinaan oli keski-ikäinen nainen, joka koko matkan
    oli koettanut nukkua, ja jota onnistumatonta yritystä hän vieläkin
    jatkoi, ainoastaan silloin tällöin kädellään sivellen täyteläistä
    matkalaukkuaan ja hiukan tarkkaavasti silmäillen kahta nuorta tytärtään,
    jotka hajamielisesti lukivat, toinen uutta, puoleksi aukileikattua
    kirjaa, toinen vanhempaa, sidottua.

    Kauimpana vaunun toisessa osastossa istui nuoren nuori ylioppilas, joka
    oli ujon näköinen ja koetti puolustaa oloansa seurassa -- itsepäisesti
    tutkimalla sinikantista luentovihkoa.

    Kuudentena olin minä itse; vaitiolo oli velvollisuuteni ja
    kansallisominaisuuteni.

    Näin saavuttiin ensin Inhan ja sitten Ostolan pienille asemille. Lyhyet
    pysähdykset.

    Ostolassa kuului ääniä junasillalta.

    Vaunun ovi lensi auki. Keppihevonen pitkän varren päässä pisti ensinnä
    päänsä esille, kantajansa seuraamana.

    Se oli lihavanläntä, suurikasvuinen, kuuskymmenvuotias herrasmies
    supiturkissa ja majavannahkalakissa. Ystävällisellä katseella, aivan
    kuin olisi juhannusilta ja kokkotulet palamassa, joitten läheisyydessä
    kahvipannut porisivat, katseli hän taakseen noin 17-vuotiaaseen tyttöön,
    nähtävästi tyttäreensä, joka seurasi häntä kantaen koko joukon pienempiä
    matkakaluja. Tytär vastasi ukon iloiseen silmäykseen säteilevällä,
    ystävällisellä katseella, joka antoi hänen terveille, vaikkei erittäin
    kauniille kasvoille hyvin viehättävän ilmeen.

    Tuskin päästyään ovesta lausui vanhus jyrisevällä bassoäänellä, jossa
    kumminkin oli koko joukko silmäin ystävällisyyttä, "no nyt sitä
    lähdetään kruunun parasta kyytiä. Onhan sulla kaikki tavarat mukanasi,
    Liisaseni? Täällähän on hyvää tilaa. Jos herrasväki suvaitsee? Istu sinä
    tuohon tyttöseni, niin saan turkkini ja itseni tälle sohvalle."

    Reippaasti riisui hän turkkinsa, istuutui mukavasti ja seuramiehen
    tavoin, käänsi sydämiä voittavan katseensa kultasormuksia kantavaan
    rouvaan ja sanoi: "Olipa hauska nähdä vaunussa näin paljon väkeä. Seuraa
    sitä elämässä tarvitaan. Niinkuin näet, Qvinta, on meillä oikea onni
    tänään. Tämä on minun tyttäreni, yksi kotini hempukoista. Vai niin,
    nuori armollinen neiti suvaitsee hymyillä", jatkoi hän kääntyen
    vilkkaasti sen nuoren neidin puoleen, joka luki puoleksi leikattua
    kirjaa. "Ehkäpä nimelle Qvinta? Mutta se on todellakin hänen nimensä,
    vaikka me tavallisesti kutsumme häntä Liisaksi. Mutta nimihän ei asiaan
    vaikuta; kuta useampia sitä parempi, silloinhan niitä voi vaihdella sen
    mukaan kuin päivä on kaunis tai pilvinen, herrasväki matkustaa kai
    Seinäjoelle saakka. Me seuraamme ainoastaan Töysään. Vietämme huomenna
    hääpäivää -- Tertian, kolmannen tyttäreni, nimittäin. Hän on huomenna
    ollut neljä vuotta naimisissa ja asuu neljän peninkulman päässä
    Töysästä."

    Yhy--yhy, ryki hän nauraen. "Niin se sattuu. Hänen miehellään, joka
    omistaa pienen tilan siellä, on samat alkukirjaimet kuin suurella
    Nordenskiöldillämme: A. E. N. Se on oikein totta, mutta hupaista se on.
    Hän kävi käräjiä Pietarissa ja voitti, ja sitten sai hän koko jutusta 5
    ruplaa 90 kopeekkaa, kopeekat venäläisissä postimerkeissä, jotka eivät
    edes olleet käytettyjä."

    Ja taas hän ryiskeli ja nauroi samalla kertaa niin herttaisesti, että
    tuli melkein kevätilmaa koko vaunuun.

    Katseet eivät enää karttaneet toisiaan, ujo ylioppilaskin pani
    luentovihkonsa, kumminkin vielä avonaisena, viereensä penkille, sillä
    välin kuin hänen katseensa huomaamatta kääntyi Liisan nuorekkaisiin
    kasvoihin, jotka kuoppaposkineen ja teeskentelemättömine lämpöineen
    iloisissa silmissä, olivat kääntyneet puheliaaseen isään, ilman että hän
    silmänräpäystäkään näkyi toivovan tämän puheliaisuuden lakkaavan. Eikä
    semmoinen toivomus olisi hyödyttänytkään, sillä ennen kuin kukaan meistä
    muista sai mitään sanotuksi, jatkoi vanhus, yhtä ystävällisesti, mutta
    hiukan himmentyneellä bassoäänellä:

    "Tyttäreni Tertia on ollut hyvin sairaana, keuhkokuumeessa, mutta on nyt
    aivan terve ja tulee kai hänestä kohta yhtä reipas kuin ennenkin, kunhan
    liha ja voimat ennättävät palata. Nyt hymyilee toinenkin armollinen
    neiti! Se on kai nimelle Tertia! Neiti näkyy ymmärtävän latinaa ja
    sitäpaitsihan meitä tässä on kolmekin miehenpuolista, jotka voimme
    suomentaa latinaiset laskusanat. Jumala antoi rakkaalle vaimolleni ja
    minulle ensimäisen lapsemme, pikkuisen tyttöpalleroisen, 24 vuotta
    sitten syyskuun 24 p:nä, Elisabetin päivänä. Ja sen päivän mukaan sai
    hän nimensä. Ja kun se nyt oli ensimäinen lapsi, ja minulla aina on
    ollut hiukan rakkautta oppiin, niin annoimme hänelle sitä paitsi nimen
    Prima, Prima Elisabet, sehän sopii hyvin. Kolme vuotta myöhemmin tuli
    kaksi pikku tyttöä samalla kertaa tuomaan vielä enemmän päivän
    paistetta Pöllyvaaraan, se on tilani nimi, ja kun nimi Elisabet oli
    rakkain, minkä me tiesimme, nauroimme me, vaimoni ja minä, ja annoimme
    kahdelle pikku enkelille saman nimen, mutta siten että toisesta tuli
    Secunda Elisabet ja toisesta Tertia Elisabet. Ja Tertian luo me nyt
    olemme matkalla, Qvinta, minä ja keppihevonen", lisäsi hän nauraen niin
    että ilontunne alkoi vallita vaunussamme.

    "Noh, latinaiset laskusanat, niin kauniita kuin ovatkin, kuulustavat
    hiukan pakanalliselta, vaikka Vöyrin pastori, joka kastoi lapset,
    hyväntahtoisesti ei pannut vastaan, ja sen vuoksi sai toinen uusista
    tulokkaista muuttaa nimensä Eliiseksi ja toinen Betyksi, se sopii niin
    hyvin", jatkoi hän yhä innostuneempana kertomaan, "kun molempain nimi
    oli Elisabet."

    "Sitten tuli neljäs, rakas tyttäremme Qvarta, joka nyt on 19-vuotias.
    Sama leikki taasen. Mutta hänen arkinimensä laadimme "Elisabet" nimen
    toisesta ja neljännestä tavuusta ja saimme mitä koreimman: Lisbet, jota
    kaikki pitävät hyvin näppäränä. Se kuulustaa niin tanskalaiselta. Ja
    sitten Qvinta Elisabet, tämä pikkuinen tässä, joka on ikään kuin kvintti
    sydämeni viulussa ja joka nyt on saanut lähteä vanhan isänsä kanssa
    hääpäivän viettoon A. E. N:n luo; hänelle me valitsimme toisen ja
    kolmannen tavun, ja sattui niin hauskasti, että niistä saimme nimen
    Liisa!"

    "Ja kun rakas vaimoni ja nämä sydänkäpyseni ovat ympärilläni, en kaipaa
    mitään maailmassa. Ne hemmoittelevat minut ihan pilalle, niin että
    väliin on oikein vaikea olla. Mutta lysti meillä on, lystin ehkä
    Elisabetin päivänä, kun koko "viitoseni" nimipäivä vietetään samalla
    kertaa, ja se on samalla huokeaa, vaikkakin silloin on suuret kalaasit
    ja tanssitaan aamun koittoon saakka."

    Qvinta hymyili ystävällisesti isälleen meidän kaikkien yhtyessä hänen
    sydämelliseen nauruunsa. Junan vihellys ilmoitti meidän saapuvan
    Töysään. Ukko puki nopeasti turkit ylleen, Qvinta kokosi tavaransa ja
    iloisina niinkuin tullessaan, sanoivat he meille jäähyväiset. Viitaten
    keppihevoseen, jota hän huolellisesti kantoi kainalossa, virkkoi ukko:
    "Tämä on Tertian pojalle, pikku Primukselle, Primus Natanaelille, kuten
    hänen nimensä äidinisän mukaan on. Jääkää hyvästi, hyvät naiset ja
    herrat, hupaista matkaa ja kaikkein nöyrin kiitos hauskasta seurasta."

    Nuo iloiset, koruttomat ihmiset olivat sulattaneet jäykkyyden
    suomalaisesta rautatievaunusta ja vanhoina tuttavina katselimme vaunun
    ikkunasta ukkoa, jota hänen molemmat tyttärensä saattelivat ja jota
    vastaanottamassa oli sekä A. E. N. että Primus Natanaelkin.

    Tuo ujo ylioppilas, joka jo aikoja sitten oli pistänyt luentovihkon
    taskuunsa, oli hänkin vähitellen lähennyt meidän puolta vaunusta ja
    istuutui nyt junan taas lähtiessä liikkeelle sille paikalle, josta
    Qvinta oli lähtenyt, vaikka hän ujona pysytteli sohvan reunamalla.

    "Kukahan oli tuo puhelias, iloinen herra, joka niin sydämellisesti
    nauroi", ihmetteli matkalaukkua vaaliva rouva.

    "Ja kuinka miellyttävän ja vaatimattoman näköinen tuo nuori neiti Qvinta
    olikaan", huudahtivat hänen tyttärensä kääntyen ylioppilaaseen.

    "Mikä olikaan hänen maatilansa nimi?" mietti sormusniekka rouva.

    "Niin, minkä niminen se oli?" kysyimme me muutkin.

    Silloin kohottihe ylioppilas pari tuumaa paikaltaan ja lausui punastuen:

    "Pöllyvaara".

    "Niin, Pöllyvaara, niin se oli", muistimme me muutkin samassa, ja kun
    "Pöllyvaara" nyt oli saanut tuon nuoren miehenkin huulet aukenemaan,
    puhelimme siitä lähtien kaikki kuten ainakin hyvät naapurukset
    Seinäjoelle asti. Tuntui nyt niin hauskalta, kun ei oltu enää yhtä
    vakavia, sillä olimmehan juurikään nähneet, kuinka helposti iloinen ja
    tyytyväinen mieli voi levittää rattoisia lahjojaan ympärilleen
    oudoillekin matkatovereille rautatievaunussa.




    Ison sisaren häät


    Pieni älykäs, selväjärkinen kahdeksanvuotias Roopetti asui vanhempain
    sisarustensa kanssa äidin ja isän luona pienellä arentitilkulla, noin
    kolme kilometriä pikkukaupungista. Nähdessään miten kovakouraisesti isä
    kohteli kahta vanhempaa veljeä pienimmästäkin viattomasta
    poikamaisuudesta, jota he jonkun kerran salaa harjoittivat, huomasi
    Roopetti paraaksi esiintyä mallikelpoisen tottelevana ja siivona
    poikana, jonka vuoksi hän pääsikin tutustumasta isällisen kurin kaikkeen
    kovuuteen. Mutta kun hän oli ihan varma, ettei isän silmä riittänyt
    kaikkialle ja ettei juoruttaisi hänen leikeistään, antoi hän isän poissa
    ollessa vilkkaalle, reippaalle luonnolleen täyden vallan, ja
    naapuritorpan Juosepin, ikäisensä uskollisen toverin kanssa laski hän
    talvi-iltana hämärässä jyrkimpiä mäkiä, jolloin toverukset antoivat
    äänensä kuulua, minkä kerkesivät.

    Isän jälleen kotiutuessa istui Roopetti hiljaa ja ääneti kuten
    tavallisesti suuressa tuvassa, tekemättä mitään ja ikävissään
    kuunnellen suuren seinäkellon hitaita nakutuksia, kunnes yö ja
    nukkumatti vihdoin tulivat, tuoden mukanaan unia hauskoista
    temmellyksistä, joissa hän oli nähnyt muitten poikain kaikessa
    vapaudessa vitsaa pelkäämättä hyörivän.

    Ja sitten hänen vanhempi, jo täysikäinen, kaunis ja herttainen sisarensa
    joutui kihloihin toisen paikkakunnan rikkaan kauppiaan kanssa, joka
    matkoillaan oli tutustunut tyttöön. Häitä ei vietettäisi morsiamen
    köyhässä kodissa, vaan komeasti ylkämiehen kustannuksella vieläpä pienen
    kaupungin seurahuoneessa.

    Ilonväreet karsivat Roopetin selkärankaa ja sydän tykytti levottomasti,
    mutta hän oli yhtä vakaisen näköinen kuin ainakin kuullessaan
    ihmeellisiä kertomuksia hääkomeudesta. Ja vihdoin koitti hääpäivä, jota
    hän levottomuudella viikkokausia oli odottanut, sillä hänkin saisi olla
    mukana -- sen oli sisar luvannut. Ukkosen isku oli sen vuoksi isän lyhyt
    tuomio, että Roopetti, koska vielä on lapsi, ei saa olla mukana
    hääilossa. Ja sitä tuomiota kotona ei kukaan voinut muuttaa, sen kaikki
    tiesivät.

    Roopetti parka! Hänen pieni sydämensä kouristui surusta; kyyneleet
    täyttivät rinnan ja kurkun, kun hän ulkonaisesti tyynenä istui tuvan
    penkillä, mutta kyyneltäkään hän ei päästänyt silmään, ja paraansa
    mukaan koki hän salata sanomattoman katkeraa pettymystään. Koko maailma
    oli hänestä musta ja seinäkellon vitkalliset napsaukset tuntuivat
    vihattavilta hänen korvissaan, kuta lähemmäksi ne antoivat hääjuhlan,
    tuon suuren ihmeellisen juhlan lähetä.

    Kuinka kauniilta, jopa enkelimäiseltä hänen sisarensa näytti valkoisessa
    morsiuspuvussaan harsoineen ja myrttiseppel tummilla kiharoillaan. Kun
    hän kyynelsilmin salaisesti oli syleillyt ja hyväillyt pientä veljeään,
    puristi tämä epätoivon voimalla hänen kättään ja piilousi musertuneena
    hänen morsiusharsonsa taakse, mutta kun isä hetki sen jälkeen kulki
    ohitse istui hän hiljaa kuten tavallisesti penkillään. Mutta sisällä
    riehui sydänparka, ja Roopetti olisi ottanut vaikka kaikki maailman
    selkäsaunat, jos hän vaan olisi voinut hiipiä hääiloihin mukaan.

    Kaikki muut lähtivät vihdoin juhlapuvuissa hääjuhlaan, mutta Roopetti
    istui yksinään autiossa, pimeässä pirtissä, jossa muutamia hiiliä vielä
    kimalteli takassa. Äänetönnä, itkemättä istui hän, isän ankara katse
    mielessä. Ovikin oli sulettu, ettei hän voinut edes etsiä Juoseppia
    suruaan jakamaan, eikä hän sitä halunnutkaan, sillä hän häpesi itseään
    aivan kuin jotain hyvin halpaa ja huonoa tässä maailmassa.

    Silloin kuului äkkiä nopeita askeleita porstuasta, avain kiertyi
    lukossa, ja piika pisti päänsä ovesta sanoen, että isä oli käskenyt
    Roopetin tulemaan häihin sekä huolellisesti sulkemaan oven jälkeensä.
    Morsian oli rukoillut hänen puolestaan. Niine sanomisineen katosi tyttö
    kiirein askelin.

    Oli ihan kuin taivas olisi auennut Roopetille. Oliko se oikein totta,
    että hän sai olla mukana häissä. Mutta niinhän isä oli sanonut. Pyörällä
    päästään hyökkäsi hän ulos semmoisissa tamineissa kuin oli, mutta oven
    hän muisti sulkea.

    Hän juoksi pimeänä, lokaisena syysiltana niin nopeasti kuin pienet
    jalkansa kantoivat tuon pitkän, matkan kaupunkiin, pysähtymättä
    silmänräpäystäkään henkeä vetääkseen.

    Ja hän tuli kaupunkiin, näki juhlatalon loistavan ja portaat
    valaistuina. Samaa kyytiä hän juoksi portaita ylös ja aikoi hyökätä
    saliin, kun ovenvartija sulki häneltä tien, työntäen hänet käsivarresta
    takaisin.

    Samassa sattui hänen rakas äitinsä kulkemaan ohitse, veti poikansa
    syrjään ja kuiskasi hänelle jotain korvaan sekä vei hänet
    keittiöpuolelle.

    Roopetti parka iloissaan ei ollut laisinkaan muistanut pukuaan ja
    pyhävaatteet olivat jääneet kotia. Tässä hän nyt seisoi avojaloin
    huonoimmissa arkitamineissaan, jalat liassa ja vaatteet märkinä
    sateesta. Eihän häntä voitu viedä hääsaliin!

    Mutta Roopetti sai kumminkin olla mukana sisarensa häissä. Hän sai istua
    suuressa keittiössä, jonne äiti ja pikku sisko sekä morsian kaikessa
    komeudessaan tuon tuostakin tulivat onnellisen Roopetin luo, tuoden
    hänelle makeisia ja leivoksia ja hilloa ja ensimäisen samppanjalasin
    hänen elämässään.

    Roopetti oli kuin taivaassa. Hänen kirkkaat silmänsä paloivat ilosta,
    antaessaan loppumattomalla ruokahalulla leivoksen toisensa jälkeen
    kadota suuhunsa ja mahtavasti verottaessaan makiais- ja hedelmälautasia.
    Ja kun vanhanpuoleinen, hyvänluontoisen näköinen vahtimestari kulki
    ohitse kantaen sikarilaatikkoa, kasvoi hänen miehuutensa tunne niin,
    että hän juoksi vahtimestarin jälkeen ja kohoten varpailleen otti
    kourallisen hienoja polttoaineksia, pistäen ne riemuiten karkean
    takkinsa taskuun.

    Kuten kaikki muukin ilo maailmassa loppuivat sisarenkin häät kerran, ja
    pikku Roopetti marssi avojaloin kotia, muistellen kuin unissa kaikkea
    hyvyyttä, mitä hän tuosta ihmeellisestä keittiöstä oli nähnyt
    kannettavan hääsaliin.

    Aikaisin seuraavana aamuna, kun syyskuun aurinko nousi kultaisen
    kirkkaana ja koko luonto oli ikään kuin nuortunut eilispäivän sateen
    jälkeen, ajoi Roopetti uskollisen toverinsa Juosepin kanssa samoissa
    vaatteissa, joissa hän eilen oli esiintynyt hääjuhlassa, lehmänsä
    metsään.

    Ja kun Roopetti oli ennättänyt kertoa ystävälleen kaikki mitä hän muisti
    ihanasta hääillasta ja kun he olivat päässeet syvälle metsään, veti hän
    taskustaan eilisen saaliinsa, hienot sikaarit.

    Tuntijan ryhdillä kääntelivät ja katselivat paimenpojat
    havannasikariansa, purasivat pään suuhunsa sekä vetivät haikuja kaikin
    voiminsa, lehmäin ammuessa ja pureskellessa harvakseen kasvavia
    ruohonkorsia.

    Mutta pojat seisoivat hajasäärin vastakkain käden typykät lanteilla ja
    irvistelivät toisilleen savupilvien läpi. Nyt olivat hekin kerran
    herroja, vaikkakin avojalkaisia ja hurstivaatteissa, mutta onnellisempi
    ja ylpeämpi oli tuskin kukaan satujen kuninkaan pojista.




    "Syntistä elämää"


    Eräässä maamme rannikolla sijaitsevassa läänin pääkaupungissa asui
    onnellinen keski-ikäinen pariskunta, joka aina oli yksimielinen elämän
    suurissa kysymyksissä sekä yhteisesti harrasti jokapäiväisiäkin asioita.
    Ja kun mies, ollen taitava voimistelunopettaja, oli vakuutettu
    voimistelun tärkeydestä ja arvosta terveyden ylläpitäjänä, rupesi hänen
    rakas vaimonsakin yhtä lämpimästi ihailemaan tätä oivallista sielun ja
    ruumiin terveenä pitämisen taitoa. Tämän tähden harjoitettiinkin tuossa
    yksimielisessä ja onnellisessa kodissa vapaita liikkeitä määrätyillä
    kellonlyömillä.

    Mutta tähän sopusointuiseen kotiin tunkeutui äkkiä rauhanrikkoja, komea
    soittoaliupseeri, joka oli voittanut perheen uskollisen, monivuotisen
    palvelustytön, kelpo Hannan rakkauden. Hanna puolestaan tietenkin oli
    upseerinsa sydämen täydellinen valtiatar. Hän oli tosin rakastettuansa
    hiukan vanhempi, mutta hänellä oli kelvollisimman perheenemännän
    taipumuksia. Hän oli vielä sangen pulskannäköinen, ja hänellä oli
    postisäästöpankkikirja, johon kirjavia "arvomerkkejä" oli kertynyt yhä
    useampia vuosi vuodelta. Koreita olivat nuo merkit, niin arvelivat sekä
    soittoniekka että Hanna istuessaan usein selailemassa tuota arvokasta
    kuvakirjaa. Heilläkin oli sama maku ja katsomus, mikä talossa muutenkin
    oli vallitsevana.

    Tietenkin oli herrasväki, voimistelunopettaja rouvineen, koko
    naimapuuhaa vastaan, mutta kun Hanna itsepintaisesti vetosi oikeuteensa
    perustaa soitannollinen koti, täytyi herran ja rouvan perääntyä, mutta
    kuitenkin sopivat he kaikessa ystävyydessä niin, ettei Hanna menisi
    vihille, ennenkuin hän kotipaikoiltaan oli onnelliselle perheelle
    hankkinut yhtä kelvollisen ja uutteran palvelustytön kuin hän itse oli.

    Ja tämä asia luisti sukkelasti, oikein presto prestissimo, kuten
    soittoniekka lausui, ja Hanna hymyili ja ajatteli pappia.

    Kun uusi tyttö, Kristiina oli hänen nimensä, oli taloon saapunut,
    kuulutettiin kihlatut. Mutta odottaessaan seppelettä ja kruunua, jakeli
    Hanna runsaasti opetusta vastatulleelle maalaistytölle, joka ei koskaan
    ennen ollut oleskellut herrastalossa, mutta kuitenkin osottausi
    vikkeläksi ja näppäräksi, jos kohta kaupunkilaistuumat eivät vielä
    oikein tahtoneet mahtua hänen käsityspiiriinsä.

    Viikon kestäneen yksityisopetuksen jälkeen päätti Hanna, että Kristiina
    saisi alkaa harjoitella sisäkön tointa. Hänen ensi tehtäväkseen
    määrättiin aamukahvin vieminen herrasväelle.

    Kunnollisesti kammattuna ja siististi puettuna nosti Kristiina, kuten
    Hanna oli neuvonut, varovaisesti kahvitarjottimen käsivarrelleen, avasi
    hiljaa saliin vievän oven ja astui sisään, mutta jäi hämmästyksestä ihan
    kuin kivettyneenä seisomaan, niin kummallinen oli näkö, joka häntä
    siellä kohtasi.

    Keskellä salia, selin Kristiinaan seisoi tukeva pariskunta, herra ja
    rouva vieretysten, valkeissa, sangen keveissä aamutamineissa kädet
    kupeella.

    Korkealla äänellä ja pitkäveteisesti lausui herra pari käsittämätöntä
    sanaa, jonka jälkeen molemmat aivan verkalleen notkistivat polvensa
    ulospäin ja melkein vaipuivat maahan. Ikäänkuin jonkun näkymättömän
    koneiston vaikutuksesta he kohosivat hiljalleen, tahdissa varpailleen,
    kunnes taas seisoivat suorina kuin kynttilät, mutta yhä edelleen kädet
    kupeella.

    Enenevällä hämmästyksellä katseli maalaistyttö, seisoen lumottuna
    paikallaan, noita ikäihmisiä, joita hän oli luullut niin siivoiksi. Pari
    kolme kertaa he uudistivat tuollaisen "syntisen elämän", mutta silloin
    herra taasen korotti äänensä ja huusi omituisesti venyttäen kaksi sanaa,
    joilla oli se vaikutus, että molemmat valkoiset haamut yhdellä kertaa,
    aivan kuin olisivat olleet yksi ainoa ihminen, kääntyivät ympäri ja
    asettivat käsivartensa ja säärensä niin hirvittäviin asentoihin,
    vasemmat ulottimet kauheasti jännitettyinä taaksepäin, ja oikeat
    uhkaavasti eteenpäin, puristivat nyrkkinsä onnetonta tyttöraukkaa kohti,
    joka tästä niin säikähti, että tunsi itsensä melkein pahoin voivaksi.
    Hän laski luotaan tarjottimen lähinnä olevalle pöydälle niin kiivaasti,
    että kahvikannu kaatui, ja niin juoksi hän kovasti huutaen ovesta ulos
    keittiöön, jossa hän itkien huusi hämmästyneelle Hannalle: "Herra ja
    rouva ovat tulleet rutihulluiksi molemmat! Jollen olisi karannut ulos,
    niin he olisivat hyökänneet minun niskaani. En kuuna päivänä enää mene
    heidän luokseen."

    Hanna oli pahemmassa kuin pulassa, ennenkun sai yksinkertaisen
    maalaistytön älyämään, että herrasväki tällä tavalla aamupuhteella
    hulluttelee säilyttääkseen terveytensä puoliseksi. Mutta kun hetkisen
    kuluttua herra ja rouva täysissä tamineissa ja, mikäli Kristiina voi
    käsittää, päänsä puolesta jotenkin selvenneinä, astuivat keittiöön ja
    hymyillen lohduttivat Kristiinaa kahvitarjottimen onnettoman kohtalon
    johdosta, tointui hän taas sen verran, että lakkasi itkemästä, istahti
    tuolille, pani kädet rinnan yli ristiin ja vaipui mietteisiin. Huomata
    saattoi kuitenkin, ettei kohtaus vielä ollut hänelle täydellisesti
    selväksi käynyt.

    Samassa pistäysi soittoniekka iloisen näköisenä hänelle vallan tuttuun
    keittiöön, ja saatuaan kuulla syyn tuohon sekamelskaan, joka ritardando
    uhkasi sekaantua hänen aikeihinsa, virkkoi hän hilpeästi: "Ja tuopa nyt
    oli jotakin! Sillä tavalla kasarmilla voimistellaan joka päivä. Tule
    tänne, Hanna sinä, joka myöskin tempun tiedät!"

    Ja nytpä vasta voimistelua syntyi! Ihan samalla tavalla kuin herra hän
    komensi: "polviasento ulospäin!" ja silloin vajosivat kyökkipiika ja
    soittoniekka maahan ja liehahtivat siitä jälleen pystöön sekä tekivät
    ihan samoja polviliikkeitä, kuin Kristiina äsken oli nähnyt herrasväen
    salissa tekevän. Tämä katseli salavihkaa noita uusia hassuttelijoita,
    mutta mitä hän silloin ajatteli kaupunkilaisista, ei hän koskaan ole
    antanut kenenkään tietää.

    Ja sitten komensi aliupseeri: "Jalka-asento eteenpäin -- käsivarret
    eteenpäin!" ja niin joutuivat molemmat samaan asentoon, jota Kristiina
    oli niin kauheasti säikähtänyt.

    Tämäpä oli vasta voimistelua! Herra ja rouva nauroivat katketakseen
    kihlattujen voimisteluharjoitukselle, katsellessaan soittajaa pitkässä
    sinellissään ja Hannaa kyökkiesiliina edessään.

    "Näin meidän pitää joka aamu tehdä uudessa kodissamme", virkkoi
    soittoniekka. "Niinpä kyllä", arveli Hanna, "terveyden ylläpitämiseksi!"
    Kesken tuota sydämellistä naurua, joka nyt seurasi, nousi Kristiina
    nokka kenossa paikaltaan, sieppasi pyyhinliinan ja meni, harmissaan
    tiuskuen: "ett'et häpeä, Hanna!" suoraa päätä saliin poistamaan jäljet
    siitä hävityksestä, jonka hän, koettaessaan ensi kerran tuossa
    jumalattomassa kaupungissa toimia sisäkkönä, oli aikaan saanut.

    Siellä palvelee Kristiina vielä tänäkin päivänä ensimäisessä paikassaan,
    ollen iloinen ja tyytyväinen, aivan kuin kaiken elinaikansa olisi
    voimistelusalissa asustanut.




    Kirjojen jouluyö

    Fantasia


    Eräs nuoruuden ystävä kertoi minulle kerran seuraavan jutun, jonka hän
    sanoi kokeneensa eräänä jouluiltana muutamia vuosia sitten ja jonka hän
    salli minun kirjoittaa muistoon, toivoen kuitenkin, etten sitä kutsuisi
    unelmaksi, kuten aikomukseni oli, vaan kernaammin näyksi. Mutta viimein
    myönsi hän, että hänen mielikuvituksensa toisinaan on hyvin vilkas ja
    tekee hänelle kepposia, jotenka lopulta sovimme siitä otsakkeesta, mikä
    luetaan tässä ylempänä. Ja nyt annan sananvuoron hänelle aina
    kertomuksen viimeiseen riviin asti.

    * * * * *

    Olin vähää ennen joulua saapunut Helsinkiin, kertoi hän, ja asianhaarain
    pakosta täytyi minun jäädä sinne joulunpyhiksi, mikä oli minusta hyvin
    vastenmielistä. Ajan kuluksi ja varsinkin saadakseni jouluaaton kuta
    kuinkin kulumaan olin hankkinut itselleni uutta joulukirjallisuutta sekä
    myöskin yliopiston kirjastosta lainannut vanhan, oivallisen pienen
    kirjan urkujen soitosta -- kuten tiedät, olen suuresti urkujen soittoon
    innostunut ja ihastunut. -- Ja niin tuli jouluaatto.

    Jotta et muuttaisi hyvää ajatustasi maustani, tahdon muistuttaa, että
    haluttomuudella ja tuon tuostakin pakosta haukotellen lueskelin noita
    tuoreita kypsymättömiä joulutuotteita, kuin raakulat toistensa
    kaltaisia, ilman omaperäisyyttä ilman mielikuvitusta, -- joka, kuten
    äsken sanoit, on heikko puoleni -- käyttäen kieltä, joka milloin hoippuu
    sinne tänne, milloin mennä viilettää yhtä epäkauniisti ja
    huolimattomasti kuin moni nainen polkupyörällä. Mutta ehkäpä en ollut
    onnistunut kirjojen valinnassa, varsinkin mitä erääseen novelliin tulee,
    joukossa vaateliain ja pisin; se oli todellakin vähällä minut kerrassaan
    tuskastuttaa.

    Vähän väsähtyneenä huonosta henkisestä ravinnosta pyysin
    hotellihuoneeseeni puolen pulloa samppanjaa, jouluaaton kunniaksi,
    heittäysin sohvalle ja kävin käsiksi rakkaaseen ystävääni, vanhaan
    urkukirjaan, joka oli sama kappale -- tunsin sen omituisen ruudukkaasta,
    vanhanaikuisesta merkkisiteestä -- sama kappale, josta nuorempana kerran
    olin ammentanut hyviä tietoja.

    Tälläkin kertaa huvitti minua teos ja johti ajatukseni sinne tänne
    maailmalle, katedraaleihin ja basilikoihin, linnankirkkoihin ja
    maalaiskirkkoihin, joita muistellessani mieleeni johtui matkamuistelmia
    monenlaisia. Tyhjensin lasini ja muistin kotiväkeni ja monta muuta
    rakasta ystävää ja huomasin vihdoin ihmeekseni, että jouluaatto oli
    loppuun kulumassa -- oli kohta puoliyön aika.

    Oli kuin vanha ystäväni, urkukirja, olisi huomannut samaa, sillä jo pari
    kertaa oli se yrittänyt putoamaan kädestäni. Mutta minua huvitti vielä
    kysyä siltä neuvoa muutamista pikkuasioista.

    Silloin löi kello 12.

    Kohta sen jälkeen kuulin jonkun huoneessani heikolla äänellä huoahtavan:
    "Kuinka ikävää!"

    "Mitä asiaa?" pääsi huuliltani, samalla kun mukavasta asennostani
    kohousin puolittain istumaan ja loin silmäyksen ympärilleni huoneeseen.
    En nähnyt ketään.

    "Kuinka ikävää" toisti sama hento ääni. "Tämäkin jouluyö taas menee
    minulta hukkaan."

    Nyt huomasin selvästi, että sanat lähtivät kädessäni olevasta kirjasta,
    eikä sinua ihmetyttäne, että hiukan outo mieliala minut valtasi.

    "Tiedättehän, hyvä herrani", jatkoi kirja, "että kuolleiden sallitaan
    lyhyeksi aikaa herätä jouluyönä. Silloin lähtevät he hautuumailta ja
    kulkevat lähimpään kirkkoon, missä he urkujen hiljaa soidessa
    kuljeskelevat toisiaan tervehtien ja muistellen maallista elämäänsä,
    kunnes ensimäinen aamuvartio kutsuu heidät takaisin lepopaikkaansa.
    Myöskin meillä kirjoilla on oma hautuumaamme, suuret kirjastot[1], ja
    myöskin meille suopi lempeä sallimus eloa muutamiksi lyhykäisiksi
    hetkiksi jouluyönä, jolloin saamme pitkään, väsyttävästi
    paradeerattuamme kirjahyllyllä liikkua ja tervehtiä toisiamme. Silloin
    olemme ainoastaan kirjoja ilman tuota monesti petollista kirjailijanimen
    mallikaapua. Omien ja kumppaniemme silmien edessä on silloin ainoastaan
    sisällyksemme, selvänä ja todenmukaisena, sisällys ihka semmoisenaan
    ilman mitään harhaan saattamisen halua.

    [1] "Mikä on kirjasto. Ihmishengen hautausmaa." Z. T.

    -- Kas, tämä kuuluu omituiselta, tulin vihdoin sanoneeksi ja tunsin
    itseni todellakin huvitetuksi omituisesta jouluvieraastani. -- Eikä
    kukaan ole teitä yllättänyt jouluyönä, vaan ehkäpä ei ihminen voisi
    nähdäkään teidän henkivaellustanne kirjastojen saleissa?

    "Luulen että hän voisi meitä nähdä, pimeässä nimittäin, mutta jos siellä
    olisi valoa, häikäisisi hänen silmiään täydellisesti kullanhohtavat
    kirjailijanimet, jotka jouluyönäkin loistavat hyllyillä. Mutta -- tähän
    asti ei ole yksikään ihminen eksynyt jouluyönä hiljaiselle
    hautausmaallemme. Oi, herrani -- virkkoi kirja liikuttavasti -- mehän
    olemme tuttavia vanhastaan, ja minä tiedän että Te vähän pidätte
    minusta, oi, viekää minut sinne vielä tänä yönä. Myöskin viime
    jouluyönä olin lainassa, ja minua oikein vapisutti eilen, kun minut
    otettiin alas hyllyltä. Enhän tiedä, millainen sisällykseni nyt enään
    on. Teidän turkintaskunne on niin tilava ja lämmin. Pistäkää minut sinne
    ja viekää minut elämään pari tuntia! Vielä ei ole liika myöhästä."

    -- Mutta Tehän ymmärrätte -- siinä oli jotain niin rehellistä ja
    sivistynyttä tuon vanhan kirjan äänessä, että olisi ollut vaikea häntä
    *sinutella*, -- mutta Tehän käsitätte, etten voi millään päästä
    kirjastoon keskellä yötä.

    "Tulkaa vain, hyvä herrani, rukoilen sitä. Kun minä olen mukananne --
    minullahan on kannessa hautuumaamme leima ja hyllyllä olevan
    hautapaikkani numero -- ei mitään vaikeutta tule olemaan."

    -- No olkoon menneeksi, vastasin minä, otin turkin päälleni ja kirjan
    varovasti pöydältä, jonne olin sen asettanut, ja pistin sen taskuuni
    lausuen hieman hämilläni: "Teidän luvallanne."

    Seuraavassa tuokiossa olin kadulla.

    Kiirein askelin astuin kirjastoa kohti enkä ollut huomaavinanikaan
    kotiin palaavia jouluvieraita, jotka tulivat vastaani, muistin
    ainoastaan omaa jouluvierastani, joka lepäsi niin hiljaa taskussani.
    Tunsin itseni melkein levottomaksi, niinkuin kuvailen rikoksentekijän
    mielentilan olevan.

    Oli kirkas kuutamo, ja Nikolainkirkon torninkello osoitti puoli yhtä,
    kun nousin kirjaston rappusia, otettuani esille kirjani ja katsottuani
    varovaisesti, ettei kukaan minua huomaa.

    Samassa silmänräpäyksessä avasin minä kirjapalatsin oven äänettömästi.
    Minä -- suokaa anteeksi -- me astuimme sisään, kirja liidellen
    rinnallani, ja ovi sulkeutui kohta yhtä äänettömästi.

    Mitä ihmeellisin näky kohtasi meitä, kun pääsimme sisään kirjastoon,
    jonka kaikki ovet olivat avoinna ja jonka korkeita, ihania saleja leppeä
    kuutamo heikosti valaisi.

    Pitkissä riveissä, jotka näyttivät loppumattomilta, liiteli salista
    saliin tuhansia ja yhäkin tuhansia kirjoja, kohteliaasti ja
    sivistyneesti puhellen keskenään kaikilla maailman kielillä. Ne olivat
    kaikki pystyssä ja kokonaan läpikuultavia. Jokaisen kirjan ylilaidasta
    lähti miellyttävä viheriä valo, joka eri asteissa kävi himmeämmäksi
    alempana, missä sitä kohtasi harmahtava hämähäkinverkon ja tomun
    kaltainen massa, täyttäen sekin missä suuremman missä pienemmän alan
    alhaalla huoneessa.

    Toverini liiteli kaiken aikaa lähelläni, nähtävästi iloisena siitä, että
    sai osottaa minulle kiitollisuuttaan antamalla minulle tietoja
    sellaisesta, mitä minun oli vaikea käsittää.

    "Katso", sanoi hän miellyttävällä vox humanalla, sillä urku-äänilajilla,
    joka on mielestäni niin kaunis, "katso, viheriä valo kirjoissa on pysyvä
    hyvä sisällys tai muuten mitä niissä on arvokasta, se, mikä on
    vaikuttanut valon palveluksessa. Se, mikä on arvotonta tai mikä syyllä
    on joutunut unhotukseen, on tuo harmaa kuona tuolla alhaalla."

    Me liikuimme hiljaa eteenpäin niitä leijaavia rivejä kohti, jotka
    liitelivät ohitsemme lukemattomin joukoin koskematta toisiin ja
    kääntämättä kertaakaan selkäpuoltansa minua kohti, niin että olisin
    voinut tarkastaa, näkyikö niissä tekijän nimet.

    Kun ystäväni, urkukirja, huomasi uteliaisuuteni, sanoi hän soinnukkaalla
    äänellä: "Meillehän ei tekijä merkitse mitään, sisällys on kaikki, valo
    meissä on tullut korkeudesta ja nousee myöskin sinne ylös. Me tahdomme
    kaikki antaa tilaa korkeammalle valolle."

    Minä katselin nyt kirjojen kauniita kiertoliikkeitä; toiset liitelivät
    ainoastaan miehen korkeudella lattiassa, toiset ylempänä jopa ylhäällä
    komeiden holvien alla.

    Katseeni kierrellessä pitkin parvekkeita, huomasin siellä täällä
    joukottain kirjoja paikoillaan hyllyillä. Ne olivat sen näköisiä kuin
    kirjat tavallisesti ovat päivänvalossa, mutta kultaus nimissä oli niin
    himmeä, etten voinut niitä lukea. Minä pyysin hiljaa toverini kertomaan,
    miksikä ne eivät ota osaa muitten omituiseen juhlakulkuun sekä
    ilmoittamaan, mitä merkitsevät ne harmaat kirjavarjot, jotka joukottaan
    häämöttävät esiin hämärästä.

    "Ne, jotka näyttävät kirjoilta päivänvalossa", vastasi hän minulle,
    "ovat myöskin kirjoja ihmisten silmissä; me kutsumme niitä
    makulatuuriksi. Ne eivät koskaan enään herää. Ne ovat kokonaan täynnä
    kuivaa tuhkaa, eikä niissä ole yhtään sijaa valon säteelle. Arvotonta
    makulatuuria! Oh, makulatuuriksi joutuu niin moni meistä, moni hyvin
    aikaisin, jopa parinkin joulun perästä. -- Ja nuo harmaat varjot, ne
    ovat todistettuja valheita ja häväistyskirjoituksia, ulkokultaisuuden ja
    tekopyhyyden ilmeitä, joita kirjailijat itse eivät ole uskoneet,
    lumpputöitä, mitkä ynnä makulatuuri ovat meidän hautuumaittemme luita,
    mutta joiden vuoksi niitä kuitenkin tuon tuostakin täytyy laajentaa. Ne
    muodostavat kuitenkin yhdessä nollan nideluvussa ja saavat siten vielä
    kuoltuaankin valhetella ja kerskailla -- ja pysyä paikoillaan
    osottaakseen mitä suuria kirja-aarteita isänmaalla on."

    Kulimme nyt erään pöydän ohitse, jossa oli läjittäin sitomattomia
    kirjoja. Muutamat lehdet läpättivät ikäänkuin tuulenhenki olisi niitä
    liikutellut.

    "Nuo tuossa ovat uusia tulokkaita", kuulin ystäväni sanovan. "Niitä ei
    ole vielä haudattu, -- se tapahtuu vasta sitten, kun kirjansitoja on
    varustanut meidät ruumisvaatteella ja meidät täällä on leimattu ja
    asetettu kukin paikalleen. Sitte vasta voimme jouluyönä liikkua ja
    keskustella. Tekijät elävät vielä persoonallisesti noissa tulokkaissa.
    Katso miten levottomasti tuon pienen kirjan tekijä liikuttelee lehtiä.
    Hän uskoo teoksensa kuolemattomaksi eikä tiedä, miten raskas
    lyhkäinenkin olemassaolo on monelle kirjalle. Vasta hautauksen jälkeen
    kirkastuu meidän kirjojen silmä -- ennen kuin tekijäin."

    Katselin lähemmin tuota pikku kirjaa; se oli sama, joka muutamia tunteja
    ennen oli minua melkein tuskastuttanut. -- Lapsi raukka, mitä sinulla on
    täällä tekemistä! ajattelin.

    "Ne saavat kohta onnellisina levätä unhotettuina, kun kuolevat nuorina",
    sanoi ystäväni kauniilla äänen soinnulla, ikäänkuin aavistaen mitä
    ajattelin. "Te unhotatte taas kirjan tekijän vuoksi, eikö niin!"

    Huomasin samalla pitkän kirjojen juhlasaaton hiljaa hiipivän pitkin itse
    lattiaa. Ne muistuttivat harmaavelimunkkeja, niitä kun peitti paksu
    tomu- ja sorakerros; ainoastaan heikko viheriä valo muodosti ikäänkuin
    tonsuurin heidän ylälaitaansa. Ne olivat surullisen näköisiä ja näkyivät
    ikävöivän tullaksensa makulatuuriksi, sillä raskasta oli niiden elää,
    kun tiesivät, ettei heidän vähäinen arvonsa vuosisatojen kuluessa ole
    vähentynyt eikä lisääntynyt. Kuulin ystävältäni, että nuo kaikki monia,
    monia aikoja sitten on mainittu eräässä kirjallisuushistoriassa ja yhä
    edelleen laahautuvat muitten mukana, vaikkei kukaan niitä lue, kaikkein
    vähimmin nykyiset kirjallisuushistorioitsijat, jotka uudestaan ja
    uudestaan kertovat, mitä niissä muinoin on kirjoitettu. Munkkiraukat,
    teidän jouluyönne eivät totta tosiaan ole hauskoja! Milloin on
    vapautuksen hetki koittava! Aivan, niiden päällä liiteli nopeassa
    tahdissa suuri joukko pieniä, ihan pieniä kirjasia, kimmeltävän
    vihreitä kuin loistomadot, ainoastaan vähän lukin verkkoa muassa, mikä
    herneen muodossa pyörähteli ympärinsä. Ne olivat kaikki samannäköisiä,
    ne olivat yhdessä kuin helmet helminauhassa ja nauroivat iloisesti kuin
    pikku tyttöset, jotka käsikädessä kiiruhtavat koulusta helpon lukutunnin
    päätyttyä.

    "Kas, meidän rakkaat, pienet almanakkamme!" kuulin kuiskailtavan
    ympärilläni.

    "Niin", sanoi urkukirja, "tässähän ne ovat; ne ovat rehellisesti
    palvelleet aikansa eivätkä ole koskaan tahtoneet käydä paremmasta kuin
    mitä olivat, hyödyllisiä ja tosia, ja vieläkin voivat he tehdä hyötyä
    vanhoilla päivillään, sen tietää historiantutkija parhaiten. Tuo pieni
    herne niissä on ilmanennustukset, ja ne ovat ainoat, mikä almanakassa
    oli valetta, mutta sen tiesivät kaikki edeltäpäin.

    Niiden jälestä seurasi täplikäs joukko, täplät valoa ja varjoa; jokunen
    joukossa oli viheriän ja harmaan kirjavan shakkilaudan näköinen. Ne
    näkyivät itse ilkkuvan olemassa oloaan, mutta ujoja ne eivät juuri silti
    olleet. Eihän ollut heidän syynsä, että he olivat maailmaan tulleet. "Me
    kutsumme noita rangaistusvangeiksemme", lausui rinnallani oleva kirja
    hymyillen. "Ne ovat tuomitut elämään vielä jonkun aikaa, sillä nehän
    ovat täynnä hyvää lainatavaraa ja näpistelyjä sieltä ja täältä." -- Ja
    nyökäten oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas tervehtivät ne oikeita
    vanhempiansa ja huusivat niille: "Hyvää joulua, isä! Hyvää joulua
    äiti!" niin reippaasti, kuin olisi ollut heidän tarkoituksensa saada
    tekijävainajansa kääntämään kylkeä haudassaan.

    Tuhkan harmaana, ilman valon kipinääkään sisässään hiipi äänetönnä
    milloin ylöspäin, milloin alaspäin, milloin longerrellen ja milloin
    varovaisesti palaten takaisin entisille jälilleen yksinäinen laiha
    kirja. "Se on kalmistomme aave", kuiskasi seuraajani väristen. "Hän ei
    saa kuolla eikä voi kuolla."

    Aaveen selkärangassa luin loistavin kultakirjaimin: Suomenkielen asetus.

    Minuakin yritti kauhistuttamaan ja minun valtasi sääli tuota toisten
    syntien vuoksi kärsivää haamua kohtaan.

    Käännyin pois, ja huomioni kiintyi korkeuteen, missä majesteettisessa
    kulkueessa näkyi liitelevän joukkoja, loistaen, mitä ihanimmalla
    smaragdinviheriällä valolla, hohteella ikäänkuin toisesta valoisammasta
    maailmasta. Ne kevyet varjot, mitkä näkyivät muutamissa heistä,
    vaihtuivat valonloisteessa ja katosivat seuraavana hetkenä.

    Niiden tullessa oli ikäänkuin kaikki hautuumaalla olisivat saaneet
    voiman kohottautua tavallista korkeammalle, ja syvä äänettömyys syntyi,
    missä ne liikkuivat.

    En kysynyt, keitä ne olivat -- minä kuiskasin hämmästyneenä. Se on
    raamattu, suurien kuolemattomien henkien teokset. Mutta ystäväni ei
    minua kuullut. Hänkin oli noussut korkealle ylös smaragdinvihreää valoa
    kohti.

    Hetki sen jälkeen oli tämä ihana näky kadonnut toiseen osaan kalmistoa;
    rinnallani näin nyt taas ystäväni katsomassa yhä korkeuteen. Ikäänkuin
    unesta heräten, viittasi hän ylös korkeaa kupoolia kohden, missä
    tulenkipinöitä levottomasti lenteli kuin tulikärpäsiä etelän yössä.

    -- "Huomaako silmänne valonloisteen tuolla ylhäällä?" kysyi hän. "Se
    tulee niistä kirjoista, jotka säilyttävät tulevaisuuden siemenet
    sisässään, näkymättömät vielä Teille. Niiden täytyy elää kauvan täällä
    hautuumaalla, ennenkuin keksitte valonkipinät niissä. Sitten loistavat
    ne kauniilla ja tasaisella valolla, kunnes nekin kuten kaikki maallinen
    laskeutuvat alas ja ehkä vihdoin onnellisina saavat sulkeutua unholan
    suloiseen valtakuntaan."

    Samalla etsi urkukirja äkkiä käteni, hiipi hiljaa kouraani, ja minä
    tunsin maneettisen voiman vetävän minua ovea kohti, joka avautui ja
    sulkeutui yhtä salaperäisesti kuin tullessamme.

    Kadulla oli jo kaikki hiljaista ja autiota, tornikello oli vast'ikään
    lyönyt kolme, minä pistin kirjan turkintaskuun ja astelin ikäänkuin
    unessa hotelliin.

    Tultuani huoneeseeni panin turkkini naulaan ja paneusin levolle mitä
    omituisimmassa mielentilassa.

    Vaivuin paikalla uneen ja näin yhden noista leppeän elokuun yön suurista
    tähdenlennoista, jolloin pyhä Laurentius vuodattaa kyyneleitä maan
    päälle. Tuhansia ja vielä tuhansia tähtiä satoi alas taivaasta ja sammui
    lennossa, samalla kun kiinto- ja kiertotähdet tasaisella valolla
    kulkivat ikuista rataansa ja linnunradan epälukuisat tähdet sulivat
    yhteen ijankaikkisuuden arvoituksia peittäväksi hunnuksi.

    * * * * *

    Tähän lopetti nuoruudenystäväni kertomuksensa. Hän oli melkein
    juhlallisessa mielentilassa. Vakava hymy huulilla lisäsi hän:

    "Niin, ystäväni, saat tästä ajatella ja sanoa mitä haluat. Kutsu
    kertomustani näyksi, fantasiaksi, mutta se ainakin on varma että, kun
    aamulla etsin tuota ihmeellistä kirjaa, löysin sen turkkini taskusta,
    tietysti äänettömänä kuin kirja ainakin. Niin pian kuin tilaisuutta
    tarjoutui, vein sen takaisin 'hautuumaalle', jonka ohitse en koskaan
    kulje muistamatta siellä sisällä viettämääni jouluyötä."




    SISÄLLYS


    Siv.
    Jouluvieraita...................... 1.
    Mies ja vaimo...................... 18.
    Joulutervehdys sydänmaasta......... 28.
    Koti!.............................. 36.
    Koivun rungossa 1860--1890......... 48.
    Toteutuvia ennustuksia............. 70.
    Hyvällä tuulella................... 83.
    Ison sisaren häät.................. 91.
    "Syntistä elämää".................. 97.
    Kirjojen jouluyö. Fantasia......... 103.

Opinions (2)

Downloads